Esko Janhunen: Kirkan lahje. Ohjaus Ilkka Laasonen. Musiikin sovitus Ari Ismälä. Musiikin johto Hannu Timonen. Lavastus Paula Penttilä. Pukusuunnittelu Anne Hannula. Valosuunnittelu Pekka Ahokas. Äänisuunnittelu Tommi Leinonen. Rooleissa Pia Lunkka, Kalle Pylvänäinen ja Jarkko Sarjanen. Ensi-ilta ravintola Kairossa 29.8.2009.Kirkan lahje viekoittelee mukaansa kuin pieni tornado. Niin paljon myönteistä energiaa rävähtää Kairon estradille, kun esitys pääsee vauhtiin hiukan jähmeän alun jälkeen. Tarina on tuttuja käänteitä sisältävä nuoren miehen kasvutarina ja odysseia, jossa käydään läpi elämävaiheita vaippaiästä rippileiriin, ensi rakastumisesta eroon ja lopulta mielen murtumiseen. Herkän miehen mieli ei kestä elämän pyörityksessä.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle 60-luvulta, kun vielä syntymätön lapsi valitsee vanhempiaan. Sopivien löytäminen edellyttää ihmisten tarkkailua ja tutkimista. Pojasta sukeutuu tarinaan kaikkitietävä (vai pitäisikö sanoa kaiken näkevä) kertoja, joka taustoittaa, kommentoi ja vie tarinaa eteenpäin. Tämän irrationaalisen näkökulman katsoja nielaisee vaivatta, koska se on kerronnallisesti perusteltu. Sen sijaan kvasifilosofiset pohdinnat minuuden olemuksesta ovat tarinan kannalta tarpeetonta eikä edes kovin huvittavaa materiaalia.

Kertoja myös lopettaa tarinan, kun hetki on lyönyt viimeisen kerran ja uutinen Kirkan kuolemasta saavuttaa päähenkilön. Avointa lopetusta tukee kauniisti Leijat-kappale, joka nostaa tarinan arjen yläpuolelle ja antaa sen jatkua vapaasti katsojan mielessä. Se on samalla potpuri jo esitetyistä lauluista ja sitoo musiikillisesti yhteen tarinan ainekset.

Kirkan suosituimmat parikymmentä laulua esitetään tarinan solmukohdissa. Ne ovat tiivis osa kerrontaa ja motivoivat monia käänteitä. Käsikirjoittaja Esko Janhunen, monen näytelmän mies, on ennenkin onnistuneesti hyödyntänyt viihdemaailman ilmiöitä. Monet muistavat Rauli Badding Somerjoesta kertovan laulunäytelmän Tähdet, tähdet.

Pia Lunkka, Kalle Pylvänäinen ja Jarkko Sarjanen ovat kovassa vedossa ja laulavat hyvin yhdessä ja erikseen. Herkkiä hetkiä tarjoavat kappaleet Tunnetko, Sua mä kaipaan ja Silta yli synkän virran ja puolestaan veret seisauttavaa poweria Lady Madonna ja tietysti Born to be wild. Ari Ismälän dynaamiset sovitukset saavat jalat vispaamaan ja yleisön taputtamaan mukana.

Bändin soittovuorossa olivat Sami Virtanen (kitara), Marko Kuusela (basso), Harri Heininen (rummut) ja Hannu Timonen (kosketinsoittimet). Bändi luo tukevan taustan laulajille ja osallistuu onnistuneesti myös näytelmän tapahtumiin. Surullisen koominen on kohtaus, jossa nokkahuiluorkesteri soittaa pipopäiden aamuharjoituksissa suljetulla osastolla. Silloin ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

Hauskuuden ja koomisuuden elämykset syntyvät ristiriidoista. Jokin asia on niin hullua, mieletöntä, surullista tai säälittävää, ettei voi kuin nauraa - tai itkeä. Jos melankolia ja huvittuneisuus kohtaavat näytelmässä, katsojan tunnerekisteriin vedotaan monelta suunnalta. Elämän valo- ja varjopuolet kulkevat Kirkan lahkeessa niin sujuvasti lomittain ja limittäin, että nauru ei synny tyhjästä. Se kumpuaa siitä tietoisuudesta, että rajallinen raahustuksemme tarjoaa yllätyksiä, joihin ei koskaan voi varautua. Elämä on kuin lottoa tai veikkausta: voit saada täyspotin tai tyhjän käden, eikä aina tiedä, kumpi ratkaisuista on parempi vaihtoehto.

Näytelmän musiikki vetoaa varmasti ns.suureen ikäluokkaan, joka on elänyt elämänsä vuosikymmenet Kirkan laulujen tahdissa. Mutta myös tarinan rosoisuus ja lämpö nostavat pintaan muistoja. Missä olit silloin, kun Kirka esiintyi Tampsalla? Entä silloin, kun Kirkan kuolemasta kerrottiin?

Ohjaaja Ilkka Laasonen on saanut Kairon konkarit Pia Lunkan ja Kalle Pylvänäisen heittäytyvään vireeseen. Pia Lunkka vaihtaa roolia sujuvasti nuoresta vaimosta yksinhuoltajaksi ja äidistä tyttöystäväksi. Tulkinnoissa on uudenlaista tuoreutta ja voimaa. Kalle Pylvänäisen huikea matka siittiöstä (niin todella) uuteen alkuun ponnistavaksi kokonaiseksi mieheksi on hauskaa ja samalla niin vakavaa katsottavaa. Pylvänäisen ilmaisun irtonaisuus ja tarkkuus ihastuttavat. Vain muutama äännähdys ja käden heilautus oikeassa kohdassa, ja yleisö on koukussa.

Kirkan lahje on herkkien miesten näytelmä. Isältään poikakin perii herkkyytensä ja toistaa saamaansa mallia ihmissuhteissaan. Äidillä sen sijaan on hallussaan niin ruuvimeisseli kuin perheen arkikin. Jarkko Sarjanen on hellyttävä mossemies, joka on eksynyt omaan elämäänsä. Vasta yksinäinen elämä kalastajana Lofooteilla jämäköittää. Esityksen kuluessa Sarjanen venyy yhä uusiin mittoihin. Rippileirin isosen, pikkupojan ja taksikuskin pienoisroolit ovat täysosumia.

Kirkan irtirepäisty housunlahje on tärkeä motiivi, joka toistuu niin vanhempien kuin pojankin, irrallisten ja irtirepäistyjen, elämässä. Se kulkee kuin pyhäinjäännös henkilöiden mukana pitkin poikin Suomea ja päätyy käärinliinaksi matkalaukun päälle.

Paula Penttilä on tuonut Kairon pienelle näyttämölle aaltopeltiä, autonrenkaita ja auton penkit. Mossen ja Ladan pehmusteilla ratkeaa monta elämän ja kuoleman asiaa. Tommi Leinosen tarkkaan mietitty äänimaailma täydentää lavastusta ja rakentaa osaltaan miljöökuvaa.

Muutamaan vuoteen en ole käynyt Kairon esityksissä. Kyllästyin pikkunäppäriin paikallishistorian kavalkadeihin ja alati toistuviin navanalusvitseihin. Kun edellisen kerran poistuin Kairosta päänupissa jokunen ajatus ja liikahdus sisuksissa, olin nähnyt Timo Pusan romaaneihin perustuvan ja Raija-Sinikka Rantalan ohjaaman näytelmän Supan Tomppa. Jotakin samaa karhean kaunista ja surullisen iloista näen Kirkan lahkeessa. On ilahduttavaa, että uuden johtajan myötä kaupunginteatteri tuo jälleen Kairoon esityksen, jossa teksti ja musiikki toimivat hyvässä balanssissa ja joka viihdyttää älykkäästi ja katsojaa aliarvioimatta.

Loppumotkotus: Kairon ilmanvaihdolle olisi tehtävä jotakin. Saunassa ei vaatteet päällä ole kovin mukavaa. Sääliksi kävi erityisesti näyttelijöitä, jotka sananmukaisesti hiki päässä huhkivat leningit, palttoot ja villapuserot päällään. Tiivis tunnelma syntyy muusta kuin hapettomasta ilmasta.

SISKO NAMPAJÄRVI