Poltto. Wajdi Mouawadin kirjoittama ja Janne Reinikaisen ohjaama näytelmä. Suomen Kansallisteatteri.
How Nancy Wished that Everything Was an April Fool’s Joke. Libanonilaisen Rahib Mrouén kirjoittama ja ohjaama esitys.
Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. Bengt Alforsin kirjoittama Lasse Pöystin monologi. Lilla Teatern.
Kuin ensimmäistä päivää. Anna Krogeruksen kirjoittama ja Anna-Maria Klintrupin ohjaama näytelmä. Kotkan kaupunginteatteri.
Tampereen Teatterikesän esityksiä.Kansallisteatterin Poltto on karmeimpia ja kauneimpia esityksiä, joita olen koskaan nähnyt, ehkä se karmein ja kaunein.

Kun esitys Tampereen Teatterikesässä päättyi, olisin halunnut jäädä paikalleni itkemään. Ei valoja, ei Hämeenpuiston auringonpaistetta eikä varsinkaan mitään nopeaa kommentointia. Mutta kuulin ja kuuntelin kyllä, mitä muut teatterista poistuvat puhuivat. Isä-poika-velikuvio oli joidenkuiden mielestä liallinen, vaikka ”kyllä sekin on ihan mahdollista”.

Sääli, että Poltto on jo poistunut Kansallisteatterin ohjelmistosta. Sen katsomista on enää turha suositella.

Libanonilaissyntyisen, nykyisin Kanadassa asuvan Wajdi Mouawadin näytelmän menneisyys on Libanonin sodassa. Maasta aikanaan paennut, nuoruutensa visusti kätkenyt Nawal on kuollut vuosien puhumattomuuden jälkeen, ja hänen aikuiset kaksosensa, nyrkkeilyä harrastava poika ja matematiikan väitöskirjaa tekevä tytär, saavat salapoliisitehtävän: etsikää isä, etsikää veli, viekää äidin kirjeet perille ja vasta sitten kirjoittakaa äidin nimi hautakiveen.

Se, mitä on tapahtunut, on julmista julminta, kuvottavaa, raatelevaa. Sodan raakuudesta ei vakuuta tuhansien tai miljoonien ihmisten murhe, vaan paradoksaalisesti kauheuden mitta ja määrä muuntuvat todeksi yhden ihmisen ja hänen läheistensä kohtalon kautta. Me kaikki kuolemme vain kerran; tästä tosin Teatterikesän toinen Libanonin sotaa käsittelevä esitys antoi toisen todistuksen, mutta siitä myöhemmin.

Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Salapoliisitehtävän ratkaisu ei tuo onnea. Mutta kun mielettömät vastaukset on itse etsinyt, niiden kanssa voi jotenkin elää ja ehkä omalta osaltaan katkaista sukupolvien vihan kierteen.

Julmasta, kuvottavasta ja raatelevasta murheesta huolimatta Janne Reinikaisen ohjaama esitys on hyvin runollinen, kuin ooppera. Näyttelijäjoukko on eräänlainen kuoro, josta esittäjä astuu rooleihinsa. Näyttelijät toimivat myös esityksen muusikoina.

Polttoa on verrattu antiikin tragediaan eikä suotta. Näytelmän henkilöitä ei tarvitse paljonkaan kapsuttaa, kun heistä löytää viittauksia mytologiaan. Mitä jos äiti olisi toiminut toisin? Mitä jos poika olisi tuntenut äitinsä? Mitä jos sokea olisi nähnyt? Mitä jos kostottarien vimma olisi tukahdutettu?

Ylevyys puuttuu, runollisuus ei poista pommituksia, itsemurhaiskuja eikä nykysotien järjetöntä teurastusta. Silti jostain tihkuu rakkautta ja hetken kauneutta, vaalittavaa muistoa. Se on kuin runousopin malliesimerkki katarsiksesta, se vapauttaa ahdistuksesta.

Joukkoon mahtuu myös yksi aidon komedian henkilö, perintöasioita järjestelevä hupaisa notaari.

Näin Tampereen Teatterikesässä neljä esitystä. Valinta oli pitkälti sattumanvaraista, pitkälti aikataulujen sovittamisesta riippuvaista.

Sattumanvaraisuudesta huolimatta näin siis toisenkin Libanonin sotaa kuvaavan esityksen.

Se oli libanonilaisen Rabih Mrouén Miten Nancy toivoi, että kaikki olisikin aprillipilaa. Arabiankielisen, englanniksi ja suomeksi tekstitetyn esityksen näyttämöllä istuu neljä henkilöä kuin tv-studiossa. Kolme miestä ja yksi nainen kertovat omaa tarinaansa, ja enin liike tapahtuu, kun taustalle heijastetut henkilökuvat vaihtuvat, saavat uutta grafiikkaa tehosteikseen.

Sota on järjetön, ja tarinat ovat absurdeja. ”Minä kuolin”, sanoo joku. ”Osallistuin moniin taisteluihin ja kuolin usein.” ”Kun kuolin, päätin, että nyt se on loppu.” ”Minut värvättiin, koska kuolleena en herättäisi epäilyksiä.” ”Kuolen, ennen kuin olin valinnut puoleni sodassa.” ”Joka kerta sama juttu: esimiehet pakenevat, ja minä kuolen.”

Miesten ja naisen kertomukset naurattavat, mutta kyseessä ei ole show. Game over ja uusi peli -meininki vain osoittaa, millainen ohjaimilla säädeltävä hahmo ihmiseksi itseään luuleva on. Huhtikuussa 1975 alkaneesta sisällissodasta välittyy, taas, hirveä kuva. Sotijat eivät tiedä, miksi he sotivat ja kenen puolella he ovat.

Rakastettu Lasse Pöysti oli hissistäkieltäytyjänä. Bengt Ahlforsin Pöystille kirjoittama, Pöystin suomentama Lilla Teaternin esitys Mies joka kieltätyi käyttämästä hissiä on vanhan, yksinäisen miehen monologi.

Ahlfors antaa Pöystin leikkiä käsikirjoituksen reunalla: näyttelijä pyörittelee käsissään näytelmätekstiltä vaikuttavaa paperinippua, hän leikkaa tarinansa tarkkaan ajoitetusti jopa kesken sanan puhuakseen suoraan yleisölle ja palaa sitten taas seitsemännen kerroksen - mutta tuskin seitsemännen taivaan - asukkaaksi.

Tarina on haikea, hellyttävä ja hauska. Parhaiten miestä ymmärtää iältään lapsenlapseksi sopiva eroottinen tanssija. Strippikopin tyttö ei jää pelkäksi kliseeksi. Sattumalla on merkitystä.

Tämä näytelmä muuten on edelleen teatterinsa ohjelmistossa.

Neljäs katsomani oli sitten Kotkan kaupunginteatterin Kuin ensimmäistä päivää. Olen kirjoittanut siitä jo jonkun kerran, niin että nyt pitäydyn vain yhteen virkkeeseen:

Jaksoin yhä vain ihailla Salme Karppisen esittämän vanhan Taimin valpasta, maailmanmenoa seuraavaa katsetta, ja Taimi tuntuukin näkevän tarkemmin kuin moni muu, miten ihmisten kannattaisi elää.

PÄIVI TAUSSI