Pienvorsseli pelottelee. Keskeisessä roolissa on Janne Ravi, ja kylän tyyppigalleriaan kuuluvat esimerkiksi Irene Peipon esittämä Reetta Iso-Virtanen ja Annukka Laineen esittämä Änkiläskä. Kuvaaja: Kimmo Seppälä

TeatteriSaatana saapuu Kolsilaan. Käsikirjoitus Jari Nenonen. Ohjaus Jalle Niemelä. Lavastus Taina Kuninkaala. Puvustus Suski Mattila. Rooleissa Janne Ravi, Irene Peippo, Pekka Kolsi, Kirsi Karvonen, Annukka Laine, Hannu Kaukiainen, Eija-Kaarina Mäkelä, Henni Kiri, Mikko Halme, Jukka Nygren / Markku Porkka, Irma Montiel, Markku Turunen ja Tommi Muhli. Haminan Teatterin ensi-ilta 17. heinäkuuta bastionissa.Aitoa Nenosta, sitä se on. Mutta se, mikä naurattaa pakinassa, ei hevillä käänny teatteriksi, ei, vaikka heviä yrittäisi pirun palkollinen.

Jos Saatana saapuu Kolsilaan -näytelmää koettaa arvioida draamakirjallisuutena, niin lyhyesti voisi sanoa, että se on kökkö. Seuraavaan hengenvetoon pitää todeta, että mainio esitys tai ainakin riemastuttava kokemus syntyy joskus myös kliseitä kilisyttelevästä tekstistä. Tällainen voitto edellyttäisi sitä, että toteuttava työryhmä pystyisi täsmällisyyteen, nasevuuteen ja jopa itsensä parodiointiin. Joskus kesäteatterin lainalaisuuksien mukaan onnistumisen takeeksi riittää, että yleisö ja esittäjät ovat samaa yhteisöä, joka nauttii hyttysiä väistellen pienestä ilakoinnista ja kohelluksesta.

Haminan Saatana oli ikävimmillään hohhoijaata. Silti, onneksi, tarjolla oli jokunen oikean huumorin oivallus.

Kolsila toimii. Miljöön valinnassa yhdistyvät paikallisuus ja universaalisuus. Kolsila tarjoaa näyttämön juonelle, joka hyödyntää yhtä kesäteatterin perusaihetta eli ketkujen kaupunkilaisten ja juurevien maalaisten vastakkainasettelua. Tapahtumat vain eivät ole kovin kummoisia, ne eivät oikein riitä koko illan näytelmäksi.

Absurdius on hyve. Ennen muuta sitä edustaa Pienvorsseli ja jonkin verran myös hänen pestaajansa itse Saatana. Myös italialainen mafiaperhe käy mausteeksi. Mutta kun tälle polulle on lähdetty seikkailemaan, yllätyksiä saisi tulla kunnolla.

Näytelmä viljelee Nenosen perusteemoja. Impotenssi ja mieskunto, alusvaatemuoti, julkkisten ja tekojulkkisten kotkotukset kertautuvat - vaikkapa Mata Jarin palstalta tutuin, hiukan vanhahtavin sanankääntein. Sisäpiirin tekstiverkosto on voimissaan: sumeilematta näytelmä viittaa kuin viittaakin kirjoittajansa muuhun tuotantoon. Eipä silti, kyllä se noteeraa paljon muutakin seudun kulttuuriharrastusta.

Herkullisimmillaan näytelmä on Haminan kunnallispolitiikkaan liittyvissä sutkautuksissa, jopa aivan tuoreissa. Kun Pienvorsseli anelee Saatanalta ymmärtämystä, hän muistuttaa osallistuneensa kaikkiin tämän keräyksiin, kuten tervapääskyjen tuhoajien auttamiseen ja Herralan läksiäislahjaan. Satamasotkujen kommentoinnissa sataman uusikin hallitus kerää osansa ilkuista.

Ohjaaja Jalle Niemelä on käsikirjoittajan kertoman mukaan saanut tehdä ohjaajan työtä ja jäntevöittää rönsyilevää lähtökohtaa. Hän onkin järjestellyt kohtauksia uudelleen. Kyllä Niemelä olisi voinut vielä muutamat henkselit vetää Nenosen tekstiin.

Henkseleistä huolimatta näyttämöllä on paljon turhaa kailotusta. Useimmat henkilöt ovat jokseenkin yksiulotteisia, niin että ainoaksi ilmaisukeinoksi on jäänyt valtava liioittelu. Siihen väsyy.

Parhaita rooleja ja roolisuorituksia ovat Hannu Kaukiainen Metsä-Änkilänä ja Pekka Kolsi Kääriäisenä. Kummassakin on niin paljon ristiriitoja, että he kasvavat kiinnostaviksi. Kaukiaisen Metsä-Änkilä on suoraselkäinen selittäjä, tarkkasilmäinen ja notkea. Metsä-Änkilässä ei oikeastaan ole mitään vikaa, mutta hän elää ihan väärää aikaa, joten sosiaaliset suhteet, varsinkin naissuhteet, ovat vaikeasti hoidettavia. Kääriäinen taas on sympaattinen, arkea ja elämän suuria totuuksia ymmärtävä juoppo, jota ei ehkä kotona viitsisi katsella mutta joka ilman muuta rikastuttaisi elinpiirin sivistystä.

Näytelmän perushulluutta kannattelevan Pienvorsselin osassa on Janne Ravi. Ravi hiiviskelee ilmeikkäästi, ja hänen osanaan on myös suoltaa Kolsilan murretta.

Kylämiljöö, Taina Kuninkaalan lavastus, on kuin onkin hieno työ. Entinen kansakoulu ja komea halkopino ruokkivat nostalgiaa, ja parhaat päivänsä nähnyt liikerakennus yhtäaikaisesti huvittaa ja tekee surulliseksi syrjäkylän yritystoiminnan mahdollisuuksista.

Ja kuinka bastioni kaikkineen luontuu teatterin paikaksi?

Ainakin takimmaisilta penkkiriveiltä katsottuna näyttämö jää kauas. Edes suurieleinen ilmaisu ei takaa, että kaiken näkisi. Nyt käytössä oleva mikrofonitekniikka muuttaa äänet ja äänensuunnat hiukan luonnottomiksi. Väliajalla hyödynnettävät oheispalvelut ovat kunnossa.

Haminan Teatteri on monissa esityksissään yltänyt paljon huikeampiin tekoihin. Väkisinkin tästä jää kotikutoinen, amatöörimäinen vaikutelma. Silti minusta on ansiokasta, että teatteri on uskaltanut kokeilla paikallisen kirjoittajan tekstin toimivuutta.

PÄIVI TAUSSI