Mikä salaisuuksia tämä perhe piilottelee, miksi kaikilla on koko ajan vaikeaa? Voiko ihminen muuttua, voiko hän korjata käyttäytymistään? Mitä rakkaus on? Pitääkö kaikki selvittää? Mitä elämä on, mitä on tämä kaikki tässä ympärillä, mikä on tärkeää?

Paavo Westerbergin näytelmä kysyy suuria kysymyksiä. Se on kaikkea muuta kuin arkinen. Kun isä ja poika tapaavat taas hyvin pitkästä aikaa, he aloittavat keskustelun jotakuinkin olemassaolon tarkoituksesta. He eivät rupattele, he eivät juuri kysy kuulumisia, isä ei onnittele poikaa tämän saamasta palkinnosta, ja kohta he ovat riidassa, josta he eivät saa kunnon otetta. On jotakin, mikä kalvaa, mutta se liukuu käsistä, se jää epämääräiseksi, ja siksi ratkaisua on vaikea edes etsiä.

Isän ja pojan suhteen lisäksi on isän ja tyttärien suhde, isän ja hänen vaimojensa suhde, lasten, heidän kumppaneidensa ja heidän lastensa suhde, sisarusten välit.

Kotiin ennen pimeää on otteeltaan filosofinen, kieleltään runollinen ja olemukseltaan haikea. Arki puuttuu siinäkin merkityksessä, että kun perhe kokoontuu huvilalleen saareen, aina on jokin surullinen juhla, kekkerit, joiden tunnelma kääntyy kaiken katoavaisuuteen. Murheellista on se, että ihmiset hakevat keskinäistä yhteyttä vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen ja kaiken aikaa he ovat hukassa myös muualla. Onko tosiaan tietä kotiin, oman mielen rakennelmaan, etsittävä tuskaisesti myöhäiseen iltaan saakka?

Teatteri Kaari ja sen primus motor Jyrki Koskimies ovat ottaneet asiakseen uuden suomalaisen draaman ja uuden käännösdraaman esittämisen. Jo se on osoitus taiteellisesta kunnianhimosta. Harrastajateatteri on ollut kauan paljon vartijana. Nytkin se on tarttunut näytelmään, jonka kantaesitys oli Kansallisteatterissa vuonna 2006.

Koskimiehen ohjauksessa Kotiin ennen pimeää on pakahduttava tulkinta. Se asettaa peilin katsojan eteen: mitä virheitä sinä olet elämässäsi tehnyt, heijastuvatko niiden vaikutukset aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen?

Ei Kaaren toteutus ihan ongelmaton ole. Näytelmä on pitkä, ja Nelosteatterin fiksusti käytetyissä tiloissa se näyttäytyy samankaltaisten kohtauksien ketjuna. Siirtymät ovat musiikin höystämiä pimennyksiä. Ne hidastavat tempoa. Ratkaisu toimii tietysti ajankulun merkkinä ja elämän entisellään laahaamisen symbolina, mutta hiukan yksitoikkoiseksi se käy.

Henkilövalinta on onnistunut mainiosti. Esko Junkkari ja Thomas Pryke ovat aikaisemminkin esittäneet vakuuttavasti isän ja pojan problemaattista suhdetta. Tuntuu kuin he nyt jatkaisivat entisiä roolejaan. Kirsi Lönnblad hiiviskelee isän vaimona; hän on toisaalta syvällä perheen sisällä, toisaalta sittenkin ulkopuolinen, ja se kaikki näkyy Lönnbladin kasvojen värähdyksistä ja askelten rytmistä.

Junkkari, Pryke ja Lönnblad ovat jo näyttämön monissa liemissä kypsytettyjä. Anu Vuolio ja Marianne Hagman ovat ainakin minulle uusia tuttavuuksia. He kuitenkin solahtavat tyttärien vaatteisiin mitä luontevimmin.

Näytelmä kysyy paljon, ja joihinkin kysymyksiin se myös vastaa - tai sen henkilöt tarjoavat omat vastauksensa. Yksi vastaus on se, että salaisuuksia saa jäädä. Henrik, isä, sanoo, että tärkeintä ei ole, että kaikki selvitetään vaan että osataan luopua ja hyväksyä.

Kuin vertauskuva salaisuuksien sallimisesta ovat lukuisat jaettavat syntymäpäivälahjat. Lahjan saaja nauttikoon lahjastaan, kaikkien ei tarvitse nähdä sitä.

PÄIVI TAUSSI