Päihteet, perheväkivalta, yksinäisyys ja yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuminen ovat teemoja, jotka oikein pulppuavat kotkalaisen Sarastus-ryhmän esityksestä. ”Minä tässä kylmällä puupenkillä kärsin kaiken puutetta”, kuuluttaa Tenttu-Tommi.

Pieninä ilonnoroina tihkuvat sitten välittäminen, lapsuudenmuistot ja useasti pahoinpidellyn naisen riemu siitä, että kun perheeseen on tulossa lapsi, mies on ollut raittiina jo melkein viikon.

Antero Marjakankaan dramatisoima ja ohjaama esitys perustuu sosiaalitarkkailija, runoilija Maaria Leinosen runoihin. Kokonaisuutta ryydittää musiikki - viulu, huilu ja laulu. Laulut, kuten Hectorin tunnetuksi tekemä Kuinka voit väittää, ujuttavat esitykseen 70-lukulaisia hyveitä. Itse asiassa 70-luku tuntui mielestäni kajastavan runoistakin, vaikka kokoelma Ajattelen sinua tänään on vuodelta 2002. Solidaarisuudesta, yhteisvastuusta ja kaikkien ihmisten tärkeydestä kannattaisi ehkä puhuakin enemmän, myös nyt.

Sarastuksen esitys kaipaisi kurinalaisempaa, tiukempaa ohjausta. Nyt se elämöi kurjuudella ja rappiolla. Surkeus ja syrjäytyminen on liian alleviivaavaa, pullon piteleminen pateettista. Se tekee ihmisistä parodiakuvia.

Yksinkertaisimmillaan kurinalaistaminen tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että kaikkea, mitä runo sanoo, ei tarvitsisi näyttää liikkeellä.

Idean pelkistämisen vaikeudesta olkoon esimerkkinä Johanna Tanska papin roolissa. Tanska, ammatiltaankin pappi, tekee varmasti oikein kaikki esitykseen kuuluvan hautaan siunaamisen rituaalit. Niinpä voi miettiä, kuinka pieni vihje riittäisi. Hänen kaunista lauluääntään kuuntelin mielelläni. Silti virrenveisuu säkeistö säkeistöltä söi esityksen tehoa. Esiintyjänä Johanna Tanska on kyllä mitä luontevin, ammattilainen.

Karsittujen keinojen voima näyttäytyi Riikka Luostarisen osassa. Luostarinen on runodraaman sosiaalityöntekijä. Vähäeleinen, maalailematon tulkinta luo monikerroksisen kuvan henkilöstä. Luostarisen sosiaalityöntekijä on kaikkea muuta kuin klisee.

PÄIVI TAUSSI