Helena Juntunen ja Jaakko Kortekangas laulavat niin, että feminiinisyys ja maskuliinisuus kohtaavat. Kuvaaja: Heikki Tuuli /oopperan kuvapankki

Leevi Madetojan Pohjalaisia-ooppera maalaa leveällä siveltimellä synkän ja molliviritteisen musiikillis-draamallisen kuvan sortovuosien Suomesta. Pohjanmaalaiseen tapaan lempi leiskuu, "häjyt tuloo", puukot heiluvat ja juodaan viinaa, mutta ollaan kuitenkin pohjimmiltaan perisuomalaisen rehtiä ja reilua kansaa. Pohjalaisia on ooppera, joka iskee monelta suunnalta suoraan katsojan sydämeen.

Tässä produktiossa ollaan suomalaisuuden tai oikeammin pohjalaisuuden ytimessä sekä draamallisesti että musiikillisesti. Kyseessä on selkeästi kansanooppera, joka pohjautuu kansanlauluihin, kuten Luullahan jotta on lysti olla, Ja enkä minä hurjan luontoni tähren, Hurja min oon ollu ja Tuuli se taivutti koivun larvan. Viimeksi mainittu laulu kulkee orkesterisatsissa läpi teoksen, ja se soi kuulijan korvassa vielä pitkään esityksen jälkeenkin.

Pohjalaisten libretto rakentuu voimakkaan epätoivoisen rakkauden ja siitä syntyvän jännitteisen väkivallan ympärille. Vallesmanni on vanginnut Antti Hangan (Jyrki Anttila), joka puukotti vihapäissään suutaria, kuin tämä oli pilkannut Antin morsiamen Maijan (Riikka Rantanen) siveellisyyttä.

Kun Antti on kahleissa ja menossa vankilan kautta Siperiaan, körttiläisyyteen kääntynyt Maija yllyttää Anttia karkaamaan Ruotsiin tai Norjaan. Antti karkaa, mutta Maijan veli Jussi (Jaakko Kortekangas) saa syyt niskoilleen, mikä johtaa kohtalokkain seurauksin tämän väkivaltaiseen kuolemaan aivan oopperan lopussa.

Häjyjen tuloa odotetaan pitkään ja hartaasti, mutta toisen näytöksen lopussa tämä odotus palkitaan. Karjanmaan Köystin (Jouni Kokora) rehvastelu puukkojunkkareineen päättyy Köystin ja Jussin painiotteluun, jonka Jussi voittaa.

Vallesmanni (Jyrki Korhonen) ei täysin noudata lakia, vaan käyttää sitä lähinnä talonpoikien kurittamiseen ruoskan avulla. Tämän johdosta Jussi puukottaa lopuksi vallesmannin hengiltä.

Tämäntyyppinen suuren luokan produktio rakentuu täysin voimakkaiden persoonien ja heidän luonnekuvaustensa varaan. Henkilöohjaus oli erittäin onnistunut, rehellinen ja aito. Jussi Tapola on tällä kertaa ylittänyt itsensä.

Ensi-illan roolimiehitys oli onnistunut ja tasalaatuinen. Jaakko Kortekangas vahvana Jussina istui hyvin rooliinsa. Mies oli päältä kova kuin kivi, mutta sisältä herkkä ja altis Liisan, Helena Juntusen, tyttömäisen naiselliselle viehätysvoimalle. Siinä maskuliinisuus ja feminiinisyys kohtasivat, kun Kortekankaan karkea baritoni yhdistyi Juntusen herkän kristallisointiseen sopraanoon.

Jyrki Anttila Antin roolissa lauloi kahleissa tuskaisella äänellä Nyt mua vierähän linnasta linnaan, ja Riikka Rantanen kamppaili polttavan rakkauden ja ankaran körttiläisyyden välillä. Siinä kohtauksessa oli tavoitettu jotain konkreettista pohjalaisen miehen ja naisen välisestä suhteesta.

Mika Pohjonen teki ensimmäisen karakteriroolinsa juopottelevana Salttuna, joka tuli humalassa kotiin. Kohtaus oli varsin herkullinen, ja siinä Pohjosen komiikka toimi erinomaisesti ja aidolla tavalla ilman ylilyöntejä.

Varsinaisia näyttäviä kuorokohtauksia tässä teoksessa oli vähän, mutta ne olivatkin sitten erityisen vaikuttavia. Köysti Kokoran ja häjyjen sisääntulo oli ylittämätön.

Musiikinjohdosta vastannut Kari Kropsu oli hyvin sisäistänyt teoksen musiikillisen luonteen, vaikka balanssi orkesterin ja laulajien välillä ei aina ollutkaan parhaimmillaan. Tämä aiheutti tarpeetonta huutamista etenkin mieslaulajien taholta.

Madetoja oli kuorosäveltäjänä ylittämätön, mutta kansanlaulujen taipuminen aarioiden veroiseen muotoon jää ymmärrettävistä syistä vajaaksi. Kansanmelodioihin pohjautuva yksinkertainen tematiikka ei riitä nostamaan tätä teosta merkittävän oopperakirjallisuuden joukkoon.

Kuitenkin Madetojan selkeän moderni ekspressionistinen ote satsissa ja sen orkestraatiossa pelastaa teoksen taiteellisuuden ja antaa myös vauhtia draaman ristiriitaisimmille kohdille. Tällä idealla Leevi Madetoja tuli jo vuonna 1924 naulanneeksi uuden suomalaisen oopperan prototyypin. Sykähdyttävintä tässä teoksessa on se, että se vielä nykypäivänäkin kykenee tavoittamaan suomalaisen ihmisluonteen aitouden.

JOUKO NIKKINEN