Yksi pikku lasillinen... Ehdottajana on se, joka vuorollaan on niskan päällä. Kuvaaja: Heidi Noponen/ Kuvagalleria Kotka

Harmaata lautaa, kattoon saakka ulottuvat kirjahyllyt, ikkunan takana meri lyö laineita rantaan - siinä on Nobel-kirjailija Abel Znorkon koti. Se on jylhä, jännittävä ja hiukan mystinen.

Kirjoja on kaikkialla, sekä kirjailijan hyllyssä että myös hänen talonsa rakenteissa, kivien lomassa, osana kivijalkaa. Sen voi lukea vihjeeksi: näyttää esteettisesti mielenkiintoiselta - ja sitten yhden tulkinnan rinnalla on toinen ja kolmas, kenties neljäskin.

Iita Torvisen näyttämökuva on ensimmäinen tarjoomus, jonka katsoja saa Kotkan kaupunginteatterin uudesta näytelmästä. Kun esitys etenee, lavastuksen antama ensivihje osoittautuu oikeaksi. Iiris Rannion ohjaama Éric-Emmanuel Schmittin näytelmä on jylhä ja jännittävä, hiukan mystinen ja koko ajan uusiin suuntiin kääntyilevä. Se sekä yllättää että juuri ennen käännöstä antaa aavistaa.

Taloon ryntää mies, joka esittäytyy toimittaja Erik Larseniksi. Oikukas kirjailija on jostain käsittämättömästä syystä myöntynyt pienen lehden edustajan haastateltavaksi.

Vähä vähältä paljastuu, millaisin sitein Larsen ja Znorko kiinnittyvät toisiinsa. Vihje vihjeeltä rakentuu merkillinen tarina, ei, ties kuinka monta tarinaa. Paljastettakoon tässä yksi side: kummankin mielimusiikkia on brittisäveltäjä Edward Elgarin teos Arvoituksellisia muunnelmia.

Arvoituksellisista muunnelmista on kyse itse näytelmässäkin. Mikä lopulta on totta? Ja onko sillä väliä? "Mysteerissä on kauneinta juuri sen sisältämä salaisuus, ei totuus jonka se kätkee", Abel Znorko sanoo.

Arvoituksellisten muunnelmien teemat ovat suurimmat mitä taideteos voi sisältää. Schmittin näytelmä repii elämää, kuolemaa ja rakkautta. Ne ovat peruskysymyksiä, joihin monen muunkin teoksen problematiikka on palautettavissa, mutta Schmittin muunnelmissa ei tarvitse edes palauttaa; siellä ollaan jo.

Vähäpätöisempiä, joskin samalla ajankohtaisia ja hauskoja kysymyksiä ovat esimerkiksi kirjailijan oikeus käyttää materiaalinaan muita ihmisiä ja median kiinnostus henkilöihin asioiden sijasta.

Kahden miehen näytelmä on teos, jossa näyttelijäntaide on olennaista.

Abel Znorkon osassa on Antti Leskinen. Leskisen hahmossa elää Znorkon kuori ja sisin, kirjailijan antama julkikuva ja hänen piilottelemansa ajatukset. Kun näytelmän teksti kuvaa Znorkoa mahtipontiseksi aasiksi, jota kuunnellaan ja kunnioitetaan, Leskinen on jo ehtinyt näyttää sen. Kun teksti paljastaa, että itseriittoisen, menestyvän lahjakkuuden sisällä tuikuttaa sittenkin lämpöä antava kynttilänliekki, inhimillisyys ja ihmisen tunteet ovat jo tihkuneet näyttelijän kautta katsojan ajatuksiksi.

Leskinen on pitkinä Kotkan-vuosinaan näyttänyt ennen muuta koomikonnahkansa. Abel Znorkossakin häivähtää aavistus koomikkoa - mutta se on Znorkoa, ei Leskistä. Abel Znorkon vakava, monivivahteinen rooli on paras ainakin minun näkemistäni Leskisen töistä.

Erik Larsenina Znorkon haastaa Jarkko Sarjanen. Alkuasetelmassa Larsen on kohtelias pyytäjä, mutta Sarjanen viestii kohteliaisuuden ohella myös kriittistä katsantoa. Kun Larsen saa yliotteen, eikö vain Sarjasen silmistä singahda vallanriemu, jopa hienoinen ilkeys! Pidätellyt tunteet väreilevät kasvoilla.

Arvoituksellisia muunnelmia on kirjallis-filosofinen näytelmä ilmaisukeinoja myöten. Sen repliikit ovat kaikkea muuta kuin letkeää arkipuhetta. Se sisältää pitkiä monologeja ja teosten ja taiteenlajien välistä vuoropuhelua. Leskinen ja Sarjanen eivät juuri takeltele. Se on huomionarvoista siksi, että toisinaan puheen puuroutuminen vaivaa näyttämöllä, vaikka kielenkäytön haasteet olisivat yksinkertaisempiakin.

Iiris Rannio ja näyttelijät ovat saaneet muunnelmat elämään jännitteisesti. Suurta suurempaa tematiikkaa ryydittää tarinaniskentä, ja yllätykset ruokkivat uusien odotusta. Näytelmä vangitsee.

PÄIVI TAUSSI