Vanhusten hoitokodin työntekijöistä monet ovat huonossa asemassa. Osastonhoitaja (Lise Holmberg) hallitsee hajottamalla ja omien johtajiensa määräyksiä noudattamalla. Muut (Irja Korhonen, Timo-Pekka Luoma, Tommi Kekarainen, Mirva Tolppanen ja Kari Kuvaaja: Kuvagalleria Kotka/ Heidi Noponen

Anna Krogeruksen näytelmät ovat pinnalta hulvattomia, pohjalta satuttavia, jopa raivoon raastavia. Kuin ensimmäistä päivää melkeinpä kokeilee yleisön kanssa flirttaamista, sillä se ryöpsäyttelee hiukan myös sitä kuohaa, mitä syntyy näyttämöllä esitettävistä virtsa- ja viinajutuista. Niistä irtoaa miltei takuuvarmasti nauruntirinää - ja silti tässä ne liittyvät elämän hapertuvuuteen, avuttomuuteen ja itsemääräämisoikeuden rippeisiin.

Kotkan kaupunginteatterin hieno uutuusnäytelmä sijoittuu vanhusten hoitokotiin. Se ei kuitenkaan ensisijaisesti tarkastele sitä, miten surkeasti vanhuksia hoidetaan. Toki se senkin näyttää ja pelottelee, että vain kurjemmaksi tilanne kehittyy.

Ennen muuta näytelmä on puheenvuoro siitä, miten kilttejä ihmisiä kohdellaan, miten työelämässä isopomo ja pikkupomo kilvan höykyttävät ja miten työtoverit käyttävät toisen kiltteyttä hyväksi, miten hajottamalla hallitaan ja miten alaiset pidetään nöyrinä. Kilteille käy huonosti, ja lyötyä lyödään lisää.

Näytelmä möyhentää myös maahanmuuttoaihetta. Se onnistuu siinä paremmin kuin julkinen keskustelu yleensä: se huokuu lämpöä ja suvaitsevaisuutta, ja silti se väläyttää myös kriittisiä näkökulmia.

Räjähdys tapahtuu vasta lopussa. Silloin päähenkilö Ritva saa suustaan sen mitä hän on tapaillut jo ennen näytelmän ensimmäistä kohtausta, hän tekee selväksi rajansa, ja hän haukkuu konsulttipellet maan rakoon, minne nämä kuuluvatkin.

Huutokohtaus on absurdien tilanteiden huipennus. Se vahvistaa näytelmän tihkuman ja yhteen repliikkiinkin kiedotun ajatuksen: täällä voi mikä tahansa olla totta. Näytelmän absurdius on itsensä peilikuva, sillä vaikka näytelmä kasaa älyttömyyksiä järjettömyyksien päälle, kaikelle on vastine todellisuudessa, niin uskon.

Se, millaiseksi Ritvan uusi elämä kääntyy, jää auki, ja se on tärkeää vain fiktion henkilölle. Krogeruksen näytelmän nerokkuus onkin sen epilogi. Se kääntää huomion yleiseen, se osoittaa, että teatteritaide haluaa olla muuta kuin "mielenkiintoinen puheenvuoro", jonka voi sivuuttaa, kun resurssit ovat huonot tai kun tarjolla on muu selittelyn aines. Kuiskauksenomaiseksi riisuttu jälkinäytös muuntaa näytelmän todelliseksi kannanotoksi.

Pelkään kuitenkin, että vaikka ne, joilla olisi valta vaikuttaa, kuulisivatkin näyttelijän - tai näyttelijää esittävän näyttelijän - sanat, he sivuuttaisivat ne vain mielenkiintoisena puheenvuorona.

Kuin ensimmäistä päivää on henkilöiltään, tarinoiltaan ja viittauksiltaan rikas näytelmä. Anna-Maria Klintrupin ohjaus ja Lucie Kuropatován visualisointi jättävät tilan näyttelijöille. Henkilöt kasvavat merkityksellisiksi, moniulotteisiksi, vahvan varjon jättäviksi ihmisiksi.

Päähenkilö on Ritva, noin 50-vuotias perushoitaja. Irja Korhosen roolihenkilö on aina muiden parasta koettavan ihmisen perikuva. Hän kantaa olemuksessaan paitsi väsymystä ja toisten tahtoon suostumista myös säikeitä siitä nuoresta, elämään luottaneesta naisesta, joka Ritva on joskus ollut.

Lise Holmberg osastonhoitajana on näennäisesti tyylikkyyteen ja kiireiseen tärkeilyyn pakattu järjettömyyksien välikäsi. Holmbergin roolista kuitenkin repeilee myös ironisia, traagisia ja sympatiaa herättäviäkin piirteitä.

Vanhuksista tärkein on yli 90-vuotias Taimi, Sortavalan evakko. Taimia esittää jo joitakin vuosia teatterista eläkkeellä ollut Salme Karppinen. Karppinen tulkitsee erinomaisesti mummoa, jonka tässä päivässä olevat ajatukset ovat kirkkaat ja terävät ja jonka menneisyyteen liittyvät muistot ovat kultaiset ja realistiset. Taimin, niin kuin muutamien muidenkin sääntöjen ja normien rikkojien, tehtävänä on lausua ääneen näytelmän viisaudet.

Kari Kukkonen esittää sudanilaista työllistettyä Adamia. Kukkonen puhuu mitä luontevimmin Adamin mainiota maahanmuuttajasuomea, ja muutenkin hän on eri kulttuurien ja kulttuurierojen kelpo tulkki. On muuten hyvä ratkaisu, että Adamin tummaihoisuus (niin kuin Taimi valistaa nykyään sanottavan vastoin muiden napakampana pitämiä sanavalintoja) on vain häivähdys väriä. Jos Kukkonen olisi maskeerattu mustaksi, siitä olisi tullut näytelmään koominen lisäpiirre.

Kaikki näyttelijät tekevät perusrooleistaan vivahteikkaita. Ihmiset eivät ehkä muutu muiksi, mutta heillä saattaa häivähtää ajatus, että voisivat antaa anteeksi toisilleen tai itselleen. Lisäksi näytelmässä on nimettömiä tyyppejä, jotka ovat tarkoituksellisen yksiviivaisia. Herkullisimpia näistä pintakuvista on Tommi Kekaraisen tanssija. Omaa egoa pullistelevan artistin vierailu vanhainkodissa on yksi yhteiskunnan hulluuden osoitus.

Suosittelen lämpimästi. Naurakaa, kun maailma on kummallinen ja toisinaan hauska. Itkekää, jos itkettää.

PÄIVI TAUSSI