Carina vierailee lapsuudenkodissaan juhliakseen isänsä 70-vuotissyntymäpäiviä. Kotikylässä asuvat vanhempien lisäksi hänen sisarensa ja monet muut linkit lapsuuteen.

Vierailussa häivähtää idylli. Juhlapaikka on kylätalo, mitä ilmeisimmin lakkautettu koulu. Aulan seiniin on maalattu maaseudun ihanuutta huokuvia kuvia. Koristelija oli entinen naapurin mies, J-P:n isä. Esko, Carinan setä, laukaisee kiusallisen kysymyksen miehen kuolemasta. Välttelevistä, tipoittain valuvista vastauksista ilmenee, että mies teki viisi vuotta sitten itsemurhan.

Idylli rapisee nopeasti, sillä paljon muutakin on toisin kuin mitä ensin luulotellaan.

Mutta kyllä Kouvolan Teatterin esittämä Maria Blomin Takaisin maalle on mitä vankimmin komedia. Se on nimenomaan aito komedia: juuri kun naurattaa oikein makeasti, silmät täyttyvätkin kyynelistä, sillä elämä on niin raadollista.

Carina ei ole varsinainen päähenkilö kuin enintään omassa elämässään, ei aina sielläkään. Hän on purkausten käynnistäjä, vakiintuneen tilanteen rikkoja. Itse asiassa koko näytelmä on eräänlainen sivuhenkilöiden katveasetelma; syntymäpäiviä vietetään, mutta juhlahumu kuuluu seinän takaa, ja näkyvät tapahtumat ovat tarjoilujen valmisteluja ja muita järjestelyjä - ja tietenkin piiloteltujen asioiden penkomista.

Hauskinta näytelmässä ovat sen mainiot roolit. Mainioista mainioin on Eskoa esittävä Raimo Räty. Hän on setämiehenä tavisten tavis, joka tietää täsmälleen, millainen kunnon maailma on ja miten muiden pitäisi norminsa täyttää. Itse hän tuntee olevansa uroskarhu, eikä uroskarhu tarvitse - muka - keneltäkään yhtään mitään. Räty ajoittaa Eskon hämmentävät huomautukset sekunnilleen, niin että katsoja ehtii tuntea myötähäpeää, myötätuntoa,vastaan väittämisen halua ja hiukan ymmärtämystäkin.

Toinen hersyvä hahmo on naapurin Maritaa esittävä Nina Petelius-Lehto. Marita hössöttää, hyppelee, huokailee, ihastelee, suojelee, ja kun hän räjähtää ja raivoaa, Petelius-Lehto saa kaiken tuntumaan täysin loogiselta. Maritan käytöstä kummastelevat vain toiset roolihenkilöt, eivät katsojat.

Niin kaukana ja sittenkin niin lähellä toisiaan olevia sisaruksia esittävät Tytti Vänskä, Satu Taalikainen ja Jaana Raski. Vänskän Carina nauraa räkäisesti sille, minkä hän on muka taakseen jättänyt. Raskin Erika on huolehtija ja tasapainon vaalija, ja Taalikaisen Helena koettaa uskotella, että hän on viimein löytänyt todellisen itsensä.

Veli-Matti Karén naapurin aikamiespoikana peilaa ehkä eniten toiveiden kipeyttä. Olli Laitisen sivuosa on samalla tavalla tärkeä kuin kuulokuvina ja toisten kertomuksina esiintyvien ei-roolihenkilöiden. Mukana olevat pikkutytöt palauttavat keski-ikäisen sisarussarjan lapsuuteen.

Mainioiden roolien henkilöt mittaavat toisiaan ankarilla mittareillaan. Siinä missä Esko näkee elämän karhujen taisteluna, siinä Carina arvioi ihmistä sen mukaan, miten nämä suhtautuvat Anne Mattilan musiikkiin. Ankarat mittarit jäävät koomiseen valoon, ja näytelmä on erilaisuuden sietämisen ylistys.

Lavastus on vähän kuin seuranäyttämöltä, mikä sopii näytelmän henkeen. Välillä kaapeista avautuu heijastettuja kuvanäkymiä. Ensivaikutelma on, että jollain konstilla pitää näyttää teatteritekniikan mahdollisuuksia. Mutta nehän kertovat, että lavastettukaan idylli ei ole irti nykyarjesta, että juhlahumun ulkopuolella on muu maailma.

Joitakin ohjaajan ratkaisuja jäin miettimään. Miksi Carina soittaa taksia, vaikka hän mitä ilmeisimmin on liikkeellä moottoripyörineen? Miksi lapsuuden siskokset ovat suurin piirtein samanikäisiä ja -kokoisia, vaikka aikuisena heillä on melkoinen ikäero? Miksi 70-vuotiaan kakkuun pannaan muutama kynttilä?

Elävien elämässä on kaikki aina vähän järjetöntä ja kesken, eikä asioita kai kannata valmiiksi odottaakaan, ainakin jos aikoo elää. Kuvaava on näytelmän viimeinen repliikki. Carina selittää kovasti ja saa suustaan lopulta monien kolmien pisteiden höystämänä jotain niinkin viisasta kuin "mun täytyy, tota".

PÄIVI TAUSSI