Kotkan kaupunginteatterin ensimmäinen ulkopuoleltaan tuottama esitys ravintola Kairoon herätti etukäteen kysymyksiä ja odotuksiakin. Suurelle yleisölle tuntematon, joskin ammattitekijöistä koostuva, Tahtiteatteri Pöljästä viritti positiiviseen uteliaisuuteen. Pystyvätkö ulkopuoliset silmät näkemään vaikkapa Kotkasta ja kotkalaisuudesta jotain sellaista, mitä alkuasukkaat eivät?

Kovin kohteliaita vieraita tahtiteatterilaiset kuitenkin ovat. Muutamaa Junnu-ikonin sohaisua lukuunottamatta kotkalainen omahyväisyys saa olla edelleen rauhassa. Harmi, mutta toisaalta Kairon esityksissä käy tunnetusti runsaasti muitakin kuin kotkalaisia, joten revyyn yleiset ajankohtaiset teemat lienevät turvallisempi vaihtoehto kuin kovin nurkkakuntainen lähestymistapa.

Paikkakunnan mentaliteettiin ja elämänmenoon sisälle ja syvälle pääseminen olisi tietysti työlästä, mutta se voisi onnistuessaan tuottaa raikastakin teatteri-ilmaisua.

Maapalloilua-revyystä jää kokonaisuudessaan pirstaleinen vaikutelma, ikään kuin esitys pyytelisi koko ajan anteeksi tunkeutumistaan toisten reviirille. Raapaistaan sieltä ja täältä, mutta jätetään leikki ikään kuin kesken. Ensimmäisellä jaksolla esitys jopa laahaa epärevyymäisen laiskasti, eikä kökköhuumori tilannetta juuri paranna. Tauon jälkeen musiikin saadessa enemmän sijaa meininki paranee.

Jonkinlaisena kantavana teemana on pienen ihmisen syyllistäminen ympäristön tuhoamisesta ja ilmaston muutoksesta. Ekologinen jalanjälki on vaihtunut selkäreppuun, jota Krisse Salmisen oloinen bimbo (Ullariikka Koskela) raahaa tämän tästä näyttämölle. Maailmantalouden synkkä tilanne ja kvartaalitalouden oravanpyörässä rimpuilevien ihmisten kurjuus ovat käsittelyssä myös, Vaalimaan rekkajono venäläiskuskeineen niin ikään ja kuntien imagonkohotusjipot.

Jos revyyn tarkoitus on iskeä piikkiä vallanpitäjien lihaan ja satiirin keinoin näyttää suomalaisen elämänmenon naurettavuuksia, kovin tylsää asetta Tahtiteatteri käyttää. Maapalloilua-revyy ei ole ratkiriemukas satiirinen ilottelu, vaan tylsähkösti sinne tänne ampuileva sirpalepäästö, joka ei taatusti loukkaa ketään: harmitonta viihdettä, joka jättää valjun jälkimaun.

Parasta esityksessä on musiikki. Jasse Varpama ohjailee kapellimestarina niin orkesteria kuin esitystäkin mallikkaasti. Varpaman sovitukset vanhoihin tuttuihin lauluihin ovat raikkaita samoin kuin käsikirjoittajakaksikon (Johanna Keinänen ja Sami Kojonen) uudet sanoitukset. Kärki-Helismaan klassikot saavat surutta uudenlaisen käsittelyn, mutta Juha Vainion Heiskasen kanssa kun heiluttiin -sanoitukseen ei tohdita kajota.

Varpaman lisäksi ryhmän musiikillinen selkäranka on näyttelijä-muusikko Jarno Tastula, jonka ällistyttävän komeaa laulamista kuuntelisi enemmänkin. Eero Järvinen on mainio näyttelijä, joka muuntautuu näyttämöllä milloin pupuksi, tipuksi, vanhaksi naiseksi tai peruspöljäläiseksi.

Tahtiteatterin esityksen tuottamista Kairo-näyttämölle on perusteltu sillä, etteivät kaupunginteatterin rahkeet tässä kohtaa olisi riittäneet oman esityksen tekemiseen. Vaikkei Tahtiteatterin revyy duurimaisessa hyväntuulisuudessaan nappiveto olekaan, se on kuitenkin mielenkiintoinen avaus uudenlaiseen toimintatapaan.

EIJA ANTTILA