Martino Balestreri: Passagio A Sorano.

Martino Balestreri ja Toscanan työpajanäyttely. Kotkan valokuvakeskus 28.1. saakka. Martino Balestreri, Leo Skogström, Annette Stenroos, Ritva Kiiski, Hannu Lehto, Henri Kantola, Jukka Koskinen, Henrietta Hassinen ja Minna Metsärinne.Vuosi sitten kahdeksan suomalaista valokuvaajaa ikuisti viikon ajan toscanalaista maisemaa ja arkkitehtuuria italialaisen maisemavalokuvaajan, Martino Balestrerin ohjaamina. Balestrerin valokuvilla on vahva henkinen yhteys maisemamaalauksen traditioon.

Kankaalle vedostetut valokuvat ovatkin hämmentäneet katsojia, jotka ovat etsineet niistä siveltimenjälkiä. Turhaan, sillä digitaalistakin korjaussivellintä on käytetty perin niukalti. Maalauksellisuus syntyy välimerellisessä valossa kylpevien värien hehkusta ja samettiset pinnat rikkovista kontrasteista.

Sommittelun puhtaus, perspektiivin väkevä kolmiulotteisuus sekä laajat kuvakulmat leimaavat myös työpajalaisten yhtenäistä linjaa noudattavia otoksia. Ehkä parhaiten opettajansa tyylisen maalauksellisen pelkistyksen, ovat muutamissa töissään tavoittaneet Skogström, Stenroos, Kantola ja Koskinen. Balestrerin töiden paljaaseen, tuulta syleilevään valohämyyn, ei heistä kukaan kuitenkaan aivan yllä.

Valokuvakeskus siteeraa näyttelytiedotteessaan maisemakuvaaja Ansel Adamsia, joka sanoi: ”Maisemakuvaus on valokuvaajan ylimmäinen testi ja usein ylimmäinen pettymys”. Sama mies totesi myös aikanaan, jotakuinkin että jos joissakin valokuvissa keskeistä on valo ja tila, toisissa materiaalin rouhea tuntu, todella suurelle kuvaajalle tärkeintä on se, että ilmaisee työssään sen mitä tunteita kuvauskohde kuvaajassa herättää.

Totta, maisemakuva voi olla, ei vain kuvaajalle, vaan katsojallekin pettymys. Maisema on pahimmillaan tylsä tai eskapismissaan nolottavan banaali. Pelkkä muistikuvan toisintaminen tai tekninen täydellisyys eivät riitä aikana, jona on jo nähty kaikki. Tunnekin palvelee taidetta kuitenkin vain niin kauan kunnes se alkaa valua siirappia.

Balestrerin ja oppilaiden töissä silkalta sentimentaalisuudelta varjelee juurilta kumpuava taidehistoriallinen vuoropuhelu. Näitä samoja rakennelmia ja maisemia, ovat jo useat taiteilijasukupolvet eri välineillä ikuistaneet. Eurooppalaisen (maisema)maalaustaiteen alkukotihan sijaitsee juuri näillä italialaisen viininviljelyseudun rehevillä kukkuloilla.

Todellisuutta orjallisesti toisintava valokuva söi sittemmin leivän maisemamaalareiden suusta, ja taide joutui uusiutumaan rajusti. Tänään, kun tarkka digitaalisuus mahdollistaisi lähes hyperrealistisen ilmaisun, valokuvaajat pyrkivätkin taas palaamaan takaisin maalaukselliseen tilaan, jossa kamera taltutetaan toimimaan lähes siveltimen lailla. Eikä ainoastaan tunteen ilmaisun vuoksi, vaan myös jälleen kerran todisteeksi siitä, että valokuva välineenä on edelleen ehtymättömiä mahdollisuuksia täynnä (mikä sekin on suoraan Ansel Adamsin suusta).

Tuula Karatvuo