Kirsti Lento. Vapauden puolesta. Öljy, metalliverkko, puu. Osa teoksesta, joka kuvaa yhtä maailman tunnetuimmista poliittisista vangeista, burmalaista Aung San Suu Kyitä, alaotsikolla: Vangittu, vaan ei vaiennettu.

Kirsti Lento. Maalauksia. Kotkan kaupunginteatterin kabinetti 15.11. saakka.Maalaan, mitä ajattelen, sanoo Kirsti Lento lehdistötiedotteessaan. Rakkaudessa ja rohkeudessa kertoa vaietusta on kysymys paljolti samoista asioista, hän jatkaa.

Rohkeus sanoa ajatus ääneen ja tarttua vaiettuun edellyttää pelon voittamista ja ylpeyden sivuun heittämistä. Jossain ylittyy raja, jolloin ei enää ole väliä kuinka yksilön käy. Tuhotaanko hänen fyysinen olemuksensa tai asetetaanko hänen taitonsa tai tunteensa kyseenalaiseksi? Tärkeintä on asia, jonka on tultava kuulluksi.

Politkovskaja, josta näyttelyssä on muotokuva, tapettiin sanojensa vuoksi. Drakulic on antanut äänen naisille, jotka ovat kantaneet häpeää sen vuoksi mitä heille on tehty. Aung San Suu Kyi oli vangittu, muttei vaiennettu. Naistaiteilija ripustaa seinälle maalauksia, joista osa viestii ikuisesta kaipuusta, jonka kyynikko voisi luokitella naiiviksi.

Kotkalaisten taiteilijoiden eturiviin kuuluva Lento ei häpeile olla paikoin lähes banaali. Hänen käsialansa ei ole kyyninen tai ironinen. Ajatukset tarjoillaan ääneen huutamatta, pehmeään ja puna-viher-vastaväriskaalasta huolimatta, väreiltäänkin useimmiten kohtalaisen lempeään pakettiin käärittynä.

Analyyttisen tarkkailijan olisikin varmaan poliittisesti korrektimpaa antaa suorituspisteitä alussa mainituista, osallistuvista maalauksista ja Viimeinen hetki -teoksen rajusta kokemuksen kirvelystä kuin maalausten Rakkaus, Kohtaaminen tai Pyhä, paha nainen hempeämmistä tunnelmista.

Rohkeudessa ja rakkaudessa on kuitenkin kysymys lapsenomaisesta luottamuksesta elämään ja ihmiseen, yhtälailla nuoruuden suloudessa kuin vanhuuden ja hajoamisen kynnykselläkin. Sisimmän ei ole pakko kurtistua ulkokuoren lailla rusinaksi.

Vuorovaikutus maailman ja aikalaistaiteen kentän kanssa näkyy teoksissa. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa ilmeisesti pompeijilaisesta freskosta — tai kenties Elisa Heinosen vastaavaa aihetta käsittelevästä maalauksesta — innoituksensa saanut keväinen teos nimeltä Kajastus. Maisemamaalausten luolamaisista onkaloista ja tuskinpa on väärin tulkita: äiti maan ytimestä, säteilee kirkas valo. Pehmeydestä löytyy kestävä vastaus.

Silityslaudoille maalatut vaikuttavat naisfiguurit eivät hätkähdytä aivan samaan huokailuun kuten ensimmäisellä kohtaamisella. Nuori, ääriltään puhdaspiirteinen vartalo on aina tarjonnut ehtymättömän kanavan esteettiselle havainnoinnille. Ehkä ikääntyväkin keho voisi olla hurmioitumisen lähde?

Kaikesta sisäisen minän kuvauksesta huolimatta, joskus huomaa toivovansa varsinkin naistaiteilijoiden laajentavan kauneuskäsitystään yli kaislankapean tytönruumiin. Useimmitenhan se kehoparka siinä elämäntaistelun liikkumattomaan puristukseen vangittuna — silityslaudan ääressä, tai jonkin rajoittavan ristikon takana — turpoaa tuntuvasti tukevammaksi. Ehkäpä enemmän tuota maiseman äiti maata muistuttavaksi, toivottavasti edelleen vaientamatonta valoa säteileväksi, rosoiseksi louhokseksi.

Tuula Huittinen