Kolme sisarta I, II ja III

Sivuvaikutuksia. Anne Randén. Galleria Uusikuva 23.10. saakka.Anne Randénin näyttelyssä raamit eivät rajaa ajatuksen lentoa. Kokonaisuus on tyylikkäästi aseteltu otos eräänlaista minimalistista yksityiskohtien runsautta, jos niin voi sanoa.

Sekatekniikkateokset on rakennettu käsityöläisen tarkkuudella. Randén käyttää tuttuun tapaansa pääosin valmista materiaalia ja helposti ymmärrettäviä symboleja, huulipuikkoja, viuhkoja, peilejä ja perhosia. Mukana on muutama maalaus muistuttamassa kuvan tekemisen traditiosta.

Katsominen sinänsä joutuu koetukselle jälleen kerran. Siloinen pinta alkaa katseen alla rasahdella, kunnes koko Pandoran lipas napsahtaa apposen auki. Taltuttamaton tuulenpyörre riepottaa pasmat sekaisin. Ei tämä pienoismaailma niin siisti olekaan.

Naisellisuus verhoutuu sukkiin ja viuhkoihin. Liljasukat ovat kultaisiksi liljoiksi kutsuttujen, sidottujen ja typistettyjen jalkojen verhoiksi sopivia kahleita. Silkillä ja tottumuksella on sidottu — ja voi edelleen sitoa — tiukemmin kuin jalkaraudoilla.

Viuhkan runko rakentuu kirurginveitsistä. Samaa partaveitsenterävää leikkauspintaa tarjoaa myös teos Forever, aikaa määrättömästi mittaava kello. Aikamme on kirjaimellisesti veitsenterällä.

Huulipuikot vyöttävät panosvyönä mallinuken kapeaa uumaa. Mustan peilin aution pinnan aavemaisessa kajossa voi nähdä vain todellisuuden varjon. Perhosen siipien väliin piiloutuu kuolema. Madonnan hauraan ranteen jatkeena savuaa ase.

Ruususen unessakin suudelman saa joku toinen. Peli(miehille)-teos jatkaa jo usein toistunutta mutta alati ajankohtaista teemaa: kaikilla on elämä pelissä, niin naisilla kuin miehilläkin. Polttipa sitten kynttiläänsä molemmista päistä tai ei.

Mikään ei ole yksiselitteistä, joskin yksinkertaisin selitys on useinkin ilmeisin. Mistään ei kuitenkaan selviä olankohautuksella. Kokonaisuuden läpäisee vahva näkemys ja tietoinen sanoma.

Katsoja tulee toistuvasti haastetuksi ajattelemaan. Runon mittaisiksi tiivistetyt teokset kasvavat mielessä romaaneiksi ja saavat aikaan oivalluksen pyrskähdyksiä, vakavoitumista ja kunnioituksen huokauksia.

Vastikään kirjaston taidekeskustelussa pohdittiin, onko Kotka taidekaupunki. Jokunen tohti epäillä, onko täällä varteen otettavia taiteilijoita isolla T:llä? Sanoin jo silloin, että mielestäni kotkalaisilla taiteilijoilla ei ole mitään häpeämistä.

On mukavaa, kun ei tarvitse katua puheitaan. Täällä tehdään paljon mielenkiintoista, pohdiskelevaa nykytaidetta, jolla on vankka kosketuspinta aikaamme ja ihmisyyteen sen kurimuksessa.

Tuula Huittinen