Jari Järnström 2011. Lumo. Akryyli, öljy ja alkydi.

Keskellä tietä – Middle of the road. Maalauksia, installaatioita, veistoksia ja piirustuksia. Tiiu Anttinen, Jari Järnström ja Maarit Malin-Pötry. Galleria Uusikuva 25.9. saakka.Viisikymmentä vuotta oli aikaisemmin ihmisen taipaleella useinkin arvokas juhlahetki ennen elämän iltaruskoon painuvaa loppukaarretta. Nykyisin se on useinkin vasta iloinen puolimatkan krouvi. Hyvässä luomisen iskussa ovat nämäkin kolme viisikymppistä taiteilijaa.

Ikä ja kokemus vapauttavat turhasta itseen ja työhön kohdistuvasta vakavuudesta ja päästävät tarpeesta näyttää, että teknisesti osaa kaikkea. Voi keskittyä olennaiseen, vaikkapa ajatukselliseen sisältöön ja itse tekemisen prosessiin.

Tiiu Anttinen ylittää teoksissaan sujuvasti pyhän ja profaanin rajan. Suuri lasiveistosinstallaatio, Oli ennen Onnimanni, jalustoineen hallitsee näyttelytilaa. Kuin sokerista sulatetut tai jääriitteestä syntyneet kirjaimet on istutettu sanan pyhyyttä korostavalle puhtaan valkeaksi maalatulle kirkonpenkille. Suorastaan särkyvän kaunis on Anttisen installaatio, Until you have faces, jonka lasikasvot kohoavat vanoissaan hauraina kukkina ja piirtyvät varjoihinsa kuin maahan syöksyvät linnut.

Patinoidut pronssiveistokset, Peukalo-Liisa ja Hiiriprinsessa puolestaan ovat juhlavan materiaalinsa ja uhkean kokonaismuotonsa alla varsin arkista ainesta. Kumpainenkin teos pitää sisällään lystikkäästi oivallettua, sopisiko sanoa, nimettömistä löydettyä käänteistä kauneutta.

Muuhun kuin sanoista löytyvään ravintoon vihjaa suoraviivaisesti Maarit Malin-Pötryn puusta veistetty Kaulakoru, jonka runsaista pyöreistä nisistä Troijan Helenakin olisi ollut kade. Jos emme eläkään ainoastaan leivästä, tarvitsemme kaiketi sanan lisäksi tilkkasen maitoa ja hunajaa.

Malin-Pötryn pienet, muodoiltaan karun vaatimattomat, jopa karkeasti veistetyt hahmot ovat eräänlaisia arkaaisia anti-veistoksia tai shamanistisia taikaesineitä. Voinpa melkein kuvitella taiteilijan istuvan Vaahteramäen Eemelin lailla hyvinkääläisessä työhuoneessaan näpertämässä puukolla pieniä risukatteisia puu-ukkojaan. Veistos nimeltä Suvun puu, yksinkertaisin keinoin konkretisoi olemisemme helminä sukupolvien jatkuvassa ketjussa.

Jari Järnström luo mielenkiintoisia, sattumanvaraisilta vaikuttavia väripintoja maaliruiskulla, isoilla siveltimillä ja sabloneilla. Järnströmin maalaukset ovat mielenkiintoinen yhdistelmä valoa, aktiivista liikettä vaativaa action paintingia ja visuaalista sommittelua.

Kuvallisiin palapeleihin on istutettu kirjaimia, tyhjiä valkoisia alueita ja tuttuja tai vieraiksi jääviä ihmiskasvoja kuvaavia taidokkaita harmaasävymaalauksia. Maanläheiset väripohjat täplittyvät vahvoilla sinisellä ja vihreällä. Fragmentaarisuus on korostettua mutta koosteista, ei hajoamaan pyrkivää.

Niinhän se on, että kun nuorukainen pyrkii katkomaan kapalovyönsä kasvaessaan, keski-ikäinen pysyy pöksyissään ja pyrkii ennen lopullista hajoamista koheesioon. Ja kuten Anttinenkin töillään todistaa, jopa pöksyihin voi aina löytää ihan uuden, tuoreen näkökulman. Ei liene mitään niin arkista, ei niin pyhää tai niin salattua, ettei sitä voisi taiteen keinoin käsitellä ja jalostaa arkea isommaksi.

Tuula Huittinen