Anna Reivilä 2011: Incognito. Akryyli kankaalle.

Beasts!. Anna Reivilä, akryylimaalauksia, Karhulan kirjaston näyttelytila 25.9. saakka.Anna Reivilä on jäänyt mieleeni viimevuotisesta Kaakkois-Suomen valokuvataiteen aluenäyttelystä. Hänen tutkielmansa kuorrutetuista huulista viritteli mieleeni lähes polanskimaisia inho-väristyksiä.

Lahden ammattikorkeakoulun muotoilu- ja taideinstituutissa kuvataidetta opiskelevan nuoren naisen akryylimaalaukset lupaavat jo näyttelyn nimessä (Pedot!) voimaa ja alkukantaisuutta. Lehdistötiedotteessa tarjoillaan kannanottoa ihmisen ja eläimen suhteeseen sekä maapallon ja ihmisten kohtaloon.

Reivilä sanoo pohdiskelevansa vastuuta, faktaa ja fiktiota ja niiden yhteentörmäyksiä. Suuri kysymys, joka askarruttaa häntä, on tietenkin, mikäpä muu kuin: mikä on totta? Sama olemiseen ja kokemiseen liittyvä perusarvoitus on pyörittänyt filosofisukupolvea toisensa jälkeen, aina Platonista, Descartesista ja kumppaneista lähtien. Ei ainakaan voi syyttää tyttöä tyhjäpäisyydestä.

Ajatteleminen on kova juttu ja jos siitä vielä riittää kuvalliseksi tuotteeksi, niin nostanpa kuviteltua hattuani. Toden sanoakseni, aika kauas Reivilän, tasasävyisistä värikentistä koostuvat, poptaiteen ja silkkipainotyöt mieleen tuovat, akryylimaalaukset toistaiseksi jäävät lupaamistaan fiiliksistä.

Mielenkiintoisia ne ovat. Valkoisella korostetut, kirkkaat ja heleän karkkimaiset painovärisävyt kumpuamassa mustalta pohjalta, ovat yhtä aikaa nostalgisella ja ajantasaisella tavalla miellyttäviä. Tapa hahmottaa kuva on, ehkei ainutlaatuinen mutta virkistävä. Se jättää mukavasti katsojalle tilaa kasvattaa omaa todellisuuttaan.

Sarjakuvan selkeärajainen ja –rajauksinen tyyli näkyy japanilaista mangaakin piirtäneen tekijän siistissä käden jäljessä. Sommittelussa on mukana elävää perspektiivileikkiä, mikä kertoo edellisen lisäksi myös valokuvaustaustasta. Sekä sarjakuvantekijän, että valokuvaajan työssä rajaus, pelkistäminen, sommittelu ja kuvakulmien valinta ovat perusprinsiippejä.

Arvostan myös sitä, että tekijä luottaa valitsemaansa tyylilajiin. Sillisalaatteja näkee tässä työssä ihan riittämiin. Pieni näyttely on jäntevä kokonaisuus, joka kertoo halusta paneutua valittuun teemaan syvällisesti.

Eri asia on, välittyisikö Reivilän suuri sanoma ilman selityksiä paperilla? Sitä voi kukin mielessään pohtia. Henkilökohtaisesti näen tarinassa ja teoksissa jonkinmoisen ristiriidan. Teksti lupaa ronskimpaa menoa kuin kuvat antavat. ”Luvattua” väkivaltaisuutta on vaikea hahmottaa, ellei sitä sitten ole siistinoloinen kuvan ja taustan sekoittuminen. Elinvoimaisia ne ovat, ehdottomasti. Huumoriakin löydän, oli sitten tarkoitus tai ei. Lopuksi täytyy siteerata takavuosien tv-kilpailussa tuomaroinutta Jorma Uotista: ”Ei huono”.

Tuula Huittinen