Kain Tapper: Tuuli, vuodelta 1992. Kuvaaja: Aino-Iiris Meura

Kain Tapper: Veistoksia. 9.6.—7.8. Suomen puuvenekeskus, Tornatorintie 15, KotkaSaarijärveläissyntyinen taiteilija, akateemikko Kain Tapper (1930-2004) on yksi kansainvälisestikin tunnetuimpia suomalaisia kuvanveistäjiä. Kotkan kaupungille on deponoitu eli lainattu hänen teoksiaan kymmeneksi vuodeksi. Yhteensä 15 teosta on kesän ajan esillä kaarevan katon alla kantasatamassa, Suomen puuvenekeskuksen hallissa.

Tapper käytti veistoksissaan monia materiaaleja metallista betoniin. Puuvenekeskuksessa esillä olevat teokset ovat enimmäkseen 1990—2000-luvuilta. Ne näyttäisivät olevan ainakin etupäässä puuta, jota Tapper työsti eniten kiven ohella.

Veistosten raaka-aineista ei voi olla täysin varma: tumma järkäle näyttää vulkaaniselta kiveltä, kun taas Valkoinen, taiteilijan yksi viimeiseksi jääneitä veistoksia, on kuin välimerellistä kalkittua seinää. Teostietopaperi ei paljasta materiaaleja, mikä houkuttaa arvailemaan. Anekdootti kertoo, että Tapper olisi kehottanut yleisöä koskemaan ja kokeilemaan teoksiaan — tästä vapaudesta voivat taiteen näytteillepanijat olla kuitenkin eri mieltä.

Miksi Kain Tapper sitten on niin mahtava? Mielestäni hänen taiteensa puhuttelee kaikkia ja ketä tahansa, joka vain haluaa katsoa. Veistokset ja reliefit ovat samanaikaisesti jyhkeitä ja pehmeitä, ikuisia ja hauraita. Ne eivät peittele taltanjälkiään, sitä, että ovat käsintehtyjä, ja ne ovat esiin puskevasta runollisuudestaan huolimatta hyvin järkeviä. Nämä ominaisuudet nähdäkseen ei edes tarvita taidehistoriallista tietoa Tapperin myyttisestä asemasta suomalaisessa kuvanveistossa.

Yritin tarkastella Tapperin teoksia puutyömiehen tai -naisen näkökulmasta. Paadet ja pylväät tuovat mieleen sekä luonnon että ihmisen arkkitehtuurin.

Sade-sarjan ensimmäiseen teokseen voi jopa kurkistaa sisään kapeasta raosta. En tullut ajatelleeksi, että niin raskaan näköinen monoliitti olisi ontto! Veistokset ovat loputtoman yksityiskohtaisia, antaumuksella työstettyjä rakennelmia, joista voi löytää tappeja, paanuja, juuttikuitusaumauksia, muutaman naulankin. Ne ovat henkistyneen käsityöläisyyden näytteinä samaan tapaan sakraaleja kuin vaikkapa keskiaikainen alttariliina.

Puuveneosaamiseen ja -rakentamiseen erikoistunut keskus on hauska valinta näyttelypaikaksi. Kunhan vain yleisö löytää perille: en nimittäin löytänyt Puuvenekeskuksen omilta nettisivuilta mainintaa koko näyttelystä, enkä juuri muualtakaan. Tapper itsekin toivoi, että hänen teoksensa olisivat ihmisten nähtävillä eivätkä piilossa varastoissa — tätä toivetta olisi nyt syytä täyttää vielä ponnekkaammin!

Aino-Iiris Meura