Kirkasta lasia jalokiven väreissä
8.7.2011 0:00
Tamara Aladin - lasia ja keramiikkaa. Haminan kaupunginmuseon kesänäyttely 8.1.2012 saakka.Meistä reilusti keski-ikäisistä vain harva voi sanoa, ettei hänellä ole kosketusta Riihimäen lasiin. Tehtaan alkuvuosien tuotannon muotojen barokkirunsaudesta joko pidetään tai ei pidetä, mutta kylmäksi esineet eivät jätä.
Pari viikkoa sitten siivosin erästä seitsemänkymmenluvulle jämähtänyttä kotia. Kirjahyllyn päällä pölyttymässä nökötti useampi painava lasimalja. Moni oli saatu palkintona jostakin maineteosta: merkkipäivästä, yrittäjyydestä, pellonraivuusta...
Nanny Stillistä ovat 2000-luvun retrobuumista osansa olleet tietoisia. Haminalaisen Tamara Aladinin (s.1932), joka sentään oli yksi Riihimäen lasin luottosuunnittelijoista 1959-1976, nimi on tuntemattomampi. Työt sen sijaan ovat tuttuja.
Aladinin noin sadastaviidestäkymmenestä suunnittelemasta käyttöesineestä suurin osa meni vientimallistoihin. Näyttävät maljakot päätyivät jälleenrakennusvuosien niukkuudesta ja funktionalismin minimalismista toipuvien, vaurastuvien seitsemänkymmentäluvun lastulevykotien kaunistukseksi.
Taideteollisuus etsi kustannustehokkuutta niin kuin tänäänkin. Muhkea, vaikeasti toteutettava ja hankalasti puhdistettava kuusikymmentäluvun taidelasi keveni seitsemänkymmentäluvulla linjakkaammaksi — ja edullisemmaksi valmistaa. Aladininkin pyöreillä muodoilla leikkivät, ornamenttiset, puhalletut ja puristelasiset esineet silisivät lopulta suorakylkisiksi opaalilasipinnoiksi, joissa muotojen leikki pelkistyi väreiksi.
Jos minulta joku aika sitten olisi kysytty, pidänkö Aladinin Riihimälle suunnittelemasta lasista, olisin koettanut varovasti vaieta. Suhteeni kuusikymmenluvun raskaammin koristeltuun tuotantoon oli vähän samanlainen kuin asenteeni kahdeksankymmentäluvun olkatoppauksiin ja sukattomiin loafereihin. Viisi-kuusikymmenluvun taitteen ja seitsemänkymmenluvun sirommat ja funktionaalisemmat tuotteet, kuten vaikkapa Nella-sarjan hennot liköörilasit, ovat toinen tarina.
Pyyhkiessäni pölyjä kirjahyllyn maljakoista oivalsin niiden runsaudessa kuitenkin jotakin perin juurin tärkeää. Ne ovat palanen omaa visuaalista historiaani, sitä maailmaa, josta nykyinen kauneuskäsityksenikin kumpuaa.
Enää ne eivät näytä inhoamani nuoruuden nousukkuuden symboleilta. Ilman niitä lapsuutemme kodit olisivat olleet vain kasa tiiliä, betonia ja maalattua lastulevyä. Nämä äitiemme aarteet, smaragdinvihreät, topaasinkeltaiset, rubiininpunaiset, turkoosit, opaalit tai lasinkirkkaat maljakot, toivat arkeemme jalokivien kirkasta kimmellystä.
Haminan näyttely esittelee Tamara Aladinin muotoilullista elämäntyötä museoon kuuluvalla arvokkuudella. Muotoilijana arvostan myös alkuperäisten, käsintehtyjen suunnitelmapiirrosten ja muottien esillepanoa sekä näyttelyn kerronnallista johdonmukaisuutta.
Tuula Huittinen
