Mika Palovaaran maalauksia. Petterin galleria 31.8. saakka.
Auki ma—pe ja su klo 14—16.Olisi helppo sanoa, että Mika Palovaaran taide edustaa puhdasta naivismia, mutta jotenkin se ei enää tunnu koko totuudelta. Töissä on naivismiin liitetyn yksinkertaisuuden lisäksi jotakin paljon enemmän. Toisaalta voi myös ajatella, että naivismi tarjoaa oivallisen foorumin käsitellä niin isoja aiheita, että muilla areenoilla ne voisivat helposti vaikuttaa jopa banaaleilta.

Teosten puhdas, omaperäisesti ikonimaalausten pyhyyttä, kirkkotaiteen ylevyyttä ja naivismin teemoja yhdistelevä symbolinen kieli lämmittää. Töissä on syvyyttä ja myyteistä, tarinaperinteestämme, kaunokirjallisuudesta ja taidehistorian hämäristä kerrostuvaa ainesta. Tarkaavainen löytää vaikutteita yhtälailla Chagallilta, Matisselta, Rousseaulta, Gauguinilta kuin Tove Janssonilta ja Alice Kairaltakin. Kokonaisuutta värittää kuitenkin ehdottomasti aitous. Nämä ovat Mika Palovaaroja.

Aivan uusiakin töitä on kertynyt melko paljon. Käsiala pysyttelee tyylilajin mukaisesti tarkkana ja huolellisena. Kuvasto on tuttu: linnut, etsivä vaeltaja, enkeli, klovni, neito, laiva, kappelimainen rakennus. Teematkin ovat tuttuja: elämän matka, puhdas rakkaus, uskonto ja myytit. Palovaaran maailmassa ankarimmat taistelut käydään poissa silmistä ja hyvä voittaa aina pahan.

Mukana on myös toisintoja ja uudelleen määrittelyjä käsitellyistä aiheista, esimerkiksi 90-luvulla maalatusta Korkeasta Veisusta. Kun uutta työtä vertaa vanhaan, muutos näkyy selvästi. Teosten terävöityneen symbolismin ja kirkastuneiden värien lisäksi mukana on lämmintä hymyilyä. Tiesittekö, vai olitteko laillani unohtaneet, että Nauru-saarelaisten äidinkieli on nauru?

Värien rajattu skaala ja puhdas intensiteetti ovat syviä ja eläviä. Ehkäpä aiemmin taustalla häilynyt tietoisuus kilvoittelusta ja ahdistuksesta on väistynyt, ja anteeksianto ja hyväksyminen ovat kasvaneet täydempään mittaansa. Paistaako armon aurinko lopultakin tiensä kotiin löytävälle vaeltajalle?

Vaeltaja tietää, että vaikka päämäärä voi olla raskaankin nousun takana, se on siellä. Hänen on lupa välillä, Nuuskamuikkusen lailla, pudottaa reppunsa maahan, tarttua huiluunsa ja ”pysähtyä katsomaan kuinka jalkojen painama ruoho ojentuu”. Tai voihan sitä vaipua hetkeksi vahvempansa syliin, josta jaksaa jatkaa eteenpäin.

Jokaisessa kohtaamisessa on pysyvää kauneutta ja rakkaus on kantava voima. Kukin voi itse tulkita, onko se ihmisen maallista vai jumalan taivaallista rakkautta, tai toteutuuko rakkaus vai jääkö se toteutumatta?

Sillä loppujen lopuksi, jos klovni rakastaa tyttöä, ruusua tai enkeliä, ei ole oikeastaan väliä, onko tyttöä ja ruusua tai onko edes enkeliä. Rakkaus on. Sen pitäisi riittää.

Tuula Huittinen