Marimekkoa ja mystiikkaa
29.6.2010 0:00
Johanna Oras: Elämisen sietämätön keveys. Öljy.
Moision taidekesän näyttely.Osan vuotta Etelä-Ranskassa maalava Johanna Oras (s.1970) jatkaa Moision kartanon perinteistä maisemaa tai asetelmaa välineenään käyttävien maalareiden polkua. Esimerkiksi pari vuotta sitten nähdyt Fritz Jakobssonin asetelmat hurmasivat eloisuudellaan. Niiden rinnalla Oraksen stillebenit ovat kovin hengettömiä.
Uransa alkuvaiheessa Pietarissa maalaustaidetta opiskellut Oras markkinoi itseään asetelmamaalauksen uudistajana. Missä se näkyy? Siinäkö, että taiteilija maalaa Marimekkoa, Vuittonin laukkuja tai muuta 2000-luvun luksusta 1800-luvun tyyliin?
Still life, stilleben tarkoittanee taiteessa edelleenkin kuolemattomuuteensa pysähtynyttä. Vaikka asetelma on pysäytetty, taideteoksen pitää elää. Oraksen öljymaalauksista ja serigrafioista puuttuu sisäistä säteilyä, joka saa teoksen tulemaan ulos kankaalta puolitiehen katsojaa vastaan.
Todellisen intohimon sijasta Oras tarjoaa komeisiin kehyksiin, kohmeiseen metallifolioon ja röpelöiseen kultapaperiin käärittyä helisevää vaskea ja kilisevää kulkusta. Eikö hän oikeasti osaa, vai onko hän epäonnekseen valinnut teknisiä oikoteitä, jotka eivät johda onneen?
Tahaton naiivius ja kolmiulotteisuuden puute vaivaavat sommitelmia. Muodon vajavuus näkyy vaikkapa nallekarhuasetelmissa. Viittaukset suuriin mestareihin, Chagalliin ja Matisseen ovat lähinnä banaaleja ja saavat miettimään taiteilijan itsekritiikkiä. Toistuva kallasymboliikka nolostuttaa. Värit ovat — joskin omalla tavallaan tasaiseksi puuteroidun viehättäviä — myös kovin yksiulotteisia ja syvyyttä vailla.
Välimerelliset aiheet, viinilasit ja viinirypäleiden peittämät muurit toistuvat tiuhaan. Keinotekoisen muovisilta näyttävistä rypäleistä puuttuu raikkaus. Kädenjäljessäkin on sen verran huolimattomuutta, ettei pitäväksi puolustuksesi käy edes taiteen taitava käsityöläisyys. Pienimuotoisina kirjan kuvituksina maalaukset tiivistyvät toimiviksi. Suurina taide-esineinä niiden arvo vaatinee kriittistä mittailemista.
Kouvolalaisen Tiiumari Ikosen esikoisnäyttelyssä ansiokkainta on aitona välittyvä, lähes maaginen tunnelataus ja uskallus heittäytyä. Taitoa ja ehkäpä itsekritiikkiäkin sen sijaan pitää kypsytellä. Osaavasta opettajasta voisi olla hyötyä.
Värien sekoittamista ei muutamassa vuodessa opita. Melko tuoreella harrastajalla on paljon palettia hierrettävänään ennen kuin raa’an yksioikoiset siniset, punaiset ja keltaiset muuttuvat pohjista maalauksiksi, jossa sidos symbolin, värin ja muodon välillä on rajaton.
Lukeva tyttö antaa hyvää esimakua siitä, mihin tekijä voi parhaimmillaan yltää. Mutta mitä ihmettä t-paidat, korvakorut ja muu hörhellys täällä tekevät? Tekisi mieleni vähän pelmutella näitä rahanvaihtajain pöytiä.
Tuula Huittinen
