Louhittuja runoja
29.6.2010 0:00
Olli Mantere: veistoksia. 2.6.-9.7.2010, Galleria Sculptor, Helsinki.Kivi on primitiivistä kunnioitusta ja samalla uteliaisuutta herättävä materiaali: paasien rouheat pinnat houkuttavat tunnustelemaan.
Kotkalaisen kuvanveistäjä Olli Mantereen veistoksista saa onneksi paljon irti katsomalla, eräänlaista tunnusteluahan sekin. Näyttelyn kiviaines on kuin poikkeuksellisen vahvojen luonnonilmiöiden muovaamana auennut, aaltoillut, tai tihkunut kivipisaroiksi.
Olli Mantere kertoo tiedotetekstissään pyrkimyksestään käsitellä nykyihmisen ja luonnon suhdetta ”materiaalisten runojensa” kautta. Tässä suhteessa keskeisen teknologian läsnäolon voi nähdä armottoman tarkkalinjaisessa materiaalin työstämisessä.
Muutamassa teoksessa on vihjeitä kiven edellisestä elämästä teollisuuden käytössä: aaltoliikkeeseen kaartuva Waves näyttää koostuvan spraymaalilla numeroidusta diabaasilohkareesta. Terävärajaiset, kuin rakennustyömaalla kairatut poranjäljet tuovat Käännekohdan paasikaksikkoon dekoroitua liikettä.
Teosten keskinäinen linkittäminen ja assosiaatioiden hypyt ovat aivojumppaa katsojalle. Merkityksiä ei tyrkytetä liikaa. Biologin painajainen I, II, III on varsinainen tälli tulkitsijalle.
Kolme marmoriin jähmettynyttä, elastisesti pursuilevaa oliota toivat mieleeni popcornin oikeastaan vasta sitten, kun panin merkille teoksen äänet, ajoittaisen, metallinkaikuisen poksahtelun.
Räjähtäneet jyvät leijuvat ilmassa vaijereissaan: niiden paisuminen vaikkapa geenimanipuloinnin seurauksena voisi olla sitä hallittua tai hallitsematonta painajaista, johon teoksen nimi viittaa. Popcorn on turvallista naposteltavaa lastenkutsuilla tai elokuvateatterissa, mutta kissankokoisiksi kasvaneet jyvät aukovat kitojaan ja oikovat raajojaan kuin groteskit pikku mutantit.
Jotain menee nyt pieleen, näyttävät sanovan myös hieman erilaisista mustista pisaroista muodostuvat teokset Oil n:ro 3 ja Pieni tapahtuma suuressa virrassa. Edellämainittu näyttää tihkuvan vaivihkaa katonrajasta, kun taas jälkimmäisen raskaat kivipisarat voisivat vajota lattiasta alas.
Tipat tuovat väistämättä mieleen juuri meneillään olevan, vahingoiltaan suunnattoman Meksikonlahden öljykatastrofin. Öljyntuotannossa ja -kulutuksessa on nähtävillä inhimillisen ahneuden ja häikäilemättömyyden synkeä spektri.
Olli Mantere käsittelee tunnepitoisiakin aiheita vähäeleisen tyylikkäästi. Veistosten muodot määrittävät suunnat ja niiden raottuvat tai viiltyvät pinnat kertovat narratiivit. Ne ulottuvat syvimmillään sanattoman kokemuksen piiriin.
Aino-Iiris Meura
