Pirkko Valo 1982: Hehku. Akvarelli.

Kuun kuuntelija. Pirkko Valon muistonäyttely Galleria Uusikuva 25.7. saakka.Karhulalaissyntyinen kuvataiteilija Pirkko Valo (1943—2009) kuoli viime kesänä, kesken retrospektiivisen näyttelynsä suunnittelun. Näyttelyhankkeen sinnikkäästi alkuun saattanut taiteilija Olavi Heino veti projektin kuitenkin kauniiseen päätökseen, apunaan Valon tytär, Vilja Tamminen.

Somistajana uransa aloittanut, 1977 valtion taidepalkinnon saanut Valo kuului kahdeksan suomalaisen naivistitaiteilijan muodostamaan Alfa-ryhmään. Muita jäseniä olivat muun muassa Olavi Hurmerinta ja Tuomas Mäntynen.

Useiden naivistien lailla Valokin oli itseoppinut taiteilija. Tietty Alpo Jaakolan ihmiskuvien kaltainen šamanistinen primitiivisyys ja raakataiteen aromi hänen töissään tänä päivänä varmaan viehättääkin. Valon akvarellit ovat pikkutarkkoja, osittain korostetun realistisia, paikoin surrealistisen fantastisia ja omalaatuisen huumorin läpäisemiä. Perspektiivit litistyvät lajityyppisen lapsenomaisesti ja muuttuvat merkityksettömiksi.

Värit, kuva-alan käyttö ja kuvien slaavilaiset vaikutteet ovat hyvin seitsemänkymmentälukuisia, siltä ajaltahan suuri osa töistä on peräisin. Kuvat pursuilevat johdonmukaisesti toistuvaa yksityistä ja yleistä symboliikkaa. Taiteilijan nimen mukainen valo säteilee puhtaana auringosta tai kuusta valaisten maalauksen todellisuudelle vieraalla kirkkaudella.

Valon naivismissa on myös kuitenkin jotain poikkeuksellista, mikä tekee hänen pienimmistäkin töistään sisällöltään suuria. Maalaukset eivät kuvaa myyttistä onnelaa, jossa ikuisen kesän ympäröimät pyöreät ihmiset hymyilevät loputonta hangonkeksihymyä. Hyvin piirustukselliset akvarellit ja etsaukset kuvaavat kirpeän kaunistelemattomasti, mutta samalla runollisen realistisesti Valon omaa elämää.

Parisuhteen ja naiseuden värikkäänä symbolistina hänessä olisi aineksia vaikka suomen Frida Kahloksi. Naisen ja miehen välinen animaalinen seksuaalisuus on keskiössä avoimesti ja häpeilemättä esitettynä. Kahden taiteilijan yhteinen työpöytä on vielä pedantin järjestyksessä. Vuoteessa jäsenet solmiutuvat sekaiseksi kimpuksi ja olohuoneessa ammutaan jo kovilla panoksilla. Avoimet ovet ja niistä näkyvä maisema tai etenevä tie toistuvat. Mahdollisuuksia on, mutta suhde tapahtuu rajatussa tilassa.

Eteemme piirtyy elämäntarina, kuva intohimoisesta äärimmäisyysihmisestä. Tämä siis tulkintana teoksista, Valoa itseään en tuntenut, joten en voi tietää kuinka oikeaan arvailuni osuvat. Onko se lopulta edes tärkeää. Niin subjektiiviselta kuin tarina tuntuukin, taitaa se olla universaalisti tosi. Kun taiteilija kuvaa oman kokemuksensa kautta yleisempää todellisuutta niin, että se tuntuu toisesta subjektista aidolta, toteutuu yksi taiteen suurista haasteista.

Tuula Huittinen