Esa Riippa (2000). Toukokuu, II/X. Viivasyövytys, akvatinta. Kuvaaja: Tuula Huittinen

Pojat. Grafiikkaa. Vanha paloasema 29.5. saakka.
Esa Riippa, Pentti Koivikko, Risto Suomi, Juho Karjalainen, Hannu Hyrske, Tuomo-Tapio Immonen ja Heimo Suntio.Viime syksyinen Vanhan paloaseman katsaus Tytöt eläytyi naiseuteen pääosin Kirsti Lenton ja Kirsi Neuvosen töiden kautta. Tyttöys tuntui olevan alituista lähikuvaa, oman tilan tai kehon haltuun ottamista ja rajankäyntiä. Pojat on Esa Riipan metalligrafiikan saattelema hienovireinen katsaus poikien maailmaan, jossa perspektiivi on laaja ja maa avara levottomankin etsijän kulkea.

Mukana on pari pelkistetyn symbolistista, poptaiteen kirkkaissa väreissä leiskuvaa vedosta Risto Suomelta, muutama naivistinen serigrafia Pentti Koivikolta ja humoristinen etsaus Hannu Hyrskeeltä sekä pari leikkisääkin, hallitulta muodoltaan aina väkevää Juho Karjalaista.

Tuomo-Tapio Immosen maalaus Feliks viittaa Tytöt näyttelyn Lotte-muotokuviin. Heimo Suntion mustavalkoisessa valokuvassa siivilleen pääsyä odottelee kaksikin erilaista viatonta.

Riipan pienikokoiset viivasyövytykset ovat aluksi niukan, jopa aution näköisiä. Mieshahmo vaeltaa kapeana figuurina usein tummasävyisessä, hienosta viivaverkostosta rakentuvassa maisemassa. Kuten monesti Karjalaisenkin, on Riipan mies toistuvasti selin kääntynyt, hiljainen tarkkailija. Karjalaisen teosten vahva fyysisyys kuitenkin puuttuu Riipan kaukaisista soutajista.

Sen sijaan maisemaan pysäytetty hetki elää. Vuodenajat ja hillityt, sävykkäät värit vaihtuvat varoen. Kevät empii -vedoksessa nuori profiili kertautuu lehteen puhkeavan puun latvuksessa. Loma-vedoksen korkea kumpupilvi kasvaa majesteettiseksi lähikuvaksi grafiikanlehdessä Tyven. Kaukana onkin lähellä.

Toukokuussa luonto erotisoituu hellästi. Pyöräilijän yllä kohoaa saarimainen muodostelma ja pilvi, joka hahmottuu saarimiestä suutelevaksi feminiiniseksi hahmoksi - ututytöksi, jonka pilvihiukset hajoavat tuuleen taivaanlaella.

Ehkä se on sama terhenneiti, joka Runoilija-vedoksen joen törmällä houkuttelee tätä astumaan veteen. Kenties matkalle alitajuntaan, missä suurimmat salaisuudet, totuudet ja taide asuvat? Salaperäinen sumu leviää myös Utua-vedoksen zen-henkisessä maisemassa sauvovan soutajan ympärille. Kalastaja ottaa osansa luonnon antimista mutta antautuu samalla sumun syleilyyn, jonka tyhjyys tai täyteys ei enää perustukaan aistein saavutettavaan tietoon.

Riippa viitannee kuvallisesti Kalevalan tai Eino Leinon runojen myyttiseen luonnottareen, Tapion, metsän hengen tyttäreen. Tuohon runoilijoiden ja taiteilijoiden innoittajaan, joka on unien, unohduksen, eksymisen ja lumouksen kiehtova mutta alati pakeneva haltijatar.

Muusan väistelevyys ei tunnu vaeltajaa haittaavan. Siinä kun me tytöt muokkaamme pienoismaailmaamme omaksemme, ovat pojat tuntemattomaltakin näyttävän maan kamaralla kuin kotonaan.

Tuula Huittinen