Kuutti Lavonen: Anna

Olavi Heino ja Kuutti Lavonen: Toiset rannat, sama satama Kotkan kirjastossa 11.4. saakka ja galleria Uusikuvassa 4.4. saakka.Olavi Heino (s.1953) ja Kuutti Lavonen (s.1960) ovat nähneet päivänvalon samalla rannalla. Satama on sama: taiteilijuus. Olavi on pysynyt Kotkan poikana, Kuutti kulkee maailmalla kuin kotonaan. Molemmat ovat luoneet merkittävän tuotannon.

Näyttelypari on vakuuttava, kirjastossa rytmisesti ilmavampi, galleriassa tiheämpi. Teokset todella keskustelevat, kuiskivat ja puhuvat painavin äänenpainoin. En pääse eroon kuvitellusta äänimaisemasta. Siinä soi Sibelius ja renessanssimusiikki ja näin pääsiäisen alla passiot. Aikakaudet kohtaavat. Keskustelu on henkistynyttä, sielukasta, ei ajalle tyypillistä vetelää löpinää.

Teosten kuvakieli eroaa roimasti. Olavi Heino maalaa hiotuin, tihein pinnoin laveita maisemapanoraamoja. Kuutti Lavonen on viivan virtuoosi, jonka teoksissa ei ole paikoilleen jymähtänyttä kohtaa. Värikin suorastaan virtaa, pirskottuu sateena ja pyöräyttelee piruetteja kuin tanssissa tai transsissa. Punainen hehkuu elämänvoimaa, siniset sulavat vivahteesta toiseen. Ilmaisun ydin on ihmiskasvoissa, niin lähelle tulevissa, että katsojan samastuminen on ehdotonta.

Ajattomuus on yhteinen teema. Heinon maisemissa ikikallio ja sitä syleilevä vesi ovat nähneet paljon. Niiden rinnalla yksittäinen ihminen on ohimenevä tähdenlento. Lavosen kuvaamat kasvot tietävät, että on kohdattava itsensä silmästä silmään. Että kärsimys kuuluu elämään, että haavoittuvuuden kautta syntyy myötätunto toista kohtaan. Ehkä siksi kasvot eivät ole siloiteltuja, ehkä siksi niillä viivähtävät yhtä aikaa valo ja varjo. Ristiriitaisuus on myös ihmisen eväänä repussa.

Suurimman vaikutuksen minuun tekivät Kuutti Lavosen punaliitu-mustaliitu-pastellimaalaukset. Sono io, ma chi sono? Olen minä mutta kuka minä olen? -teos puhuu ihmisyydestä ja tinkimättömyydestä kuten myös teos Ja myrskyn sisältä aurinko etsii mihin laskeutua. Samaa teemaa tulkitsee Olavi Heino maalauksissaan, joiden keskushenkilö on takaa päin kuvattu nuori nainen laiturilla, unelmiensa kanssa kasvotusten. Uutta keveämpää ilmaisua edustavat Pilvilaiturit, lähdön, tulon ja kaipuun paikkoina.

Kumpikin taiteilijoista luottaa esittävän taiteen voimaan. Heinon ote pyrkii täydellisen eheään lopputulokseen, Lavosen ilmaisu on vaistomaisempaa, sallivampaa. Ilokseni katsojat ovat löytäneet näyttelyihin ja ilo sekin, että osa teoksista jää pysyvästi Kotkaan.

PS: Pikkuruinen, mustatukkainen vastasyntynyt kysyi minulta katseellaan: joko nyt, isoäiti. Vastasin: nyt! Siirryn kriitikon roolistani vähitellen taustalle, apuvoimiksi tarvittaessa. Kiitos yhteistyöstä ja kiitos palautteesta! Olen tarvinnut niitä kasvaakseni.

Leena-Riitta Salminen