Inari Krohn löytää innoitusta metsästä
23.3.2010 0:00
Inari Krohn. Grafiikkaa ja maalauksia. Vanha paloasema 3.4. saakka.Inari Krohn ei suomalaisen grafiikan tuntijoille esittelyjä kaipaa. 1990-luvulla Kuvataideakatemian professorina työskennellyt ja Pro Finlandialla palkittu, yksi maamme eturivin graafikoista löytää jatkuvaa innoitusta Vihdin kotiaan ympäröivästä metsästä.
Ymmärrän häntä hyvin. Minäkin rakastan metsiä. Kuten moni lapsi, pakenin pienenä pahaa mieltäni metsään. Sammalikon syli tarjosi lohtua, metsätähtien valkoinen matto päiväunille siivet. Ahomansikan aromi ja varjoisa, oksien läpi siivilöityvä sinivihreä valo, siinä lapsuuden hitaiden päivien kielellä viipyvät maut ja verkkokalvolle ikiajoiksi kiinnittyneet värit.
Näyttely koostuu pääosin hyvin uusista vesiväri- ja temperamaalauksista ja grafiikasta. Työt voi kokea subjektiivisten muistojen kultaamina visioina. Voi ne nähdä myös kulttuurirajat ylittävinä myyttisinä arkkimetsinä sinänsä.
Aina niissä korostuu grafiikan pitkä, työlästä käsityötä kaihtamaton perinne. Muun muassa Metsäaukio ja sen keskelle pysähtynyt arka kauris ovat kuin muistumaa 1800-luvun lopun Arts and Crafts -henkisistä kuvituksista. Kuvan litistynyt perspektiivi tuo mieleen keskiajan kuvallisen tradition.
Niin todelliseen tarkkuuteen kuin Krohn pyrkiikin, eivät hänen kurjenkellonsa, saniaisensa, mustikkansa ja ahomansikkansa ole mitään kasviokuvia. Pelkistystä arvostava japanilaishenkinen puupiirros, metalligrafiikka, pehmeäpohja, chine collé sekä niiden ylle keveästi hunnutettu guassilaveeraus yhdistyvät maalauksellisiksi kokonaisuuksiksi, jossa kerroksisuus korostaa taitavasti tunnelmaa.
Muutamissa mukana olevissa maalauksissa saa maiseman lisäksi sijansa myös rakennettu, rauhallinen sisätila. Sen kuvaamisessa Krohn on yhtä tarkka mutta väreissä monta piirua runsaskätisempi kuin grafiikassaan.
Grafiikanlehdissä kukkii usein vain muutama — joskus jopa vain yksi — tarkoin valittu, hienovaraisen astevaihtelun rikastama, sininen tai vihreä värikalvo. Kaksi Puuta rikkoo sarjan lähes Afrikan savannit mieleen tuovalla värityksellään.
Perspektiivi voi yllättäen olla linnun, kuten vedoksessa Puut, jolloin Ikimännyn korkeuksiin kohoava yksilöllinen majesteettisuus katoaa mutta metsän kollektiivinen ulottuvuus korostuu. Useimmiten taiteilija kuitenkin viipyilee suljetuilla aukioilla tai kumartuu syvimpään siimekseen, sinne mistä matalimmat mustikan versot nostavat arkaa päätään varoen valoa kohti.
Jos näyt eivät esteettisinä riitä, merkityssisältöjä voi hakea syvempää. Metsä, sen tarve vieri vieressä humisevaan yksinäisyyteen ja tahto kohota korkeuksiin, on meissä. Siitä emme pääse. Voipa teokset nähdä vaikka vertauskuvina suojella luontoa tai luomakunnan vähäväkisiä, joiden ääni ei kovin kauas kuulu. Taiteilijalle, joka on valinnut näin työlään tekniikan ilmaisunsa välineeksi, lienee julistusta tärkeämpää työ ja meditaatio sen äärellä.
Tuula Huittinen
