Je me demande si Radio Okay, Kysyn onko radio kunnossa.

Hetkiä Haminassa. Eero Rantatalon valokuvanäyttely Haminan kirjastogalleriassa 30.1. saakka.Eero Rantatalo on valmistellut näyttelynsä huolella. Ankeanpuoleiseen saliin on rakennettu seinäkkeillä kierteinen reitti, jota pitkin vaeltaa annetuissa jalanjäljissä. Töiden nimen killuvat puhekuplina. Suomea puhutaan tavanomaisin fontein, mutta ranskan kieltä kaartuilevin kaunokirjaimin. Miksihän, vaikka ranska nyt minun horisontistani tyttärenpojan soljuvaa toista kotimaista onkin?

Kuvat ovat teknisesti tasalaatua, valaistus kirkas eikä kokonaisuutta ole silminnähden manipuloitu ainakaan piloille. Yltiöpäisiä hurjailuja ala- ja yläkulmilla ei ole, vaan läpi reissun säilyy tuntuma kävellen keräillyistä kohteista.

Näyttely ei onneksi esittele Haminan turistikohteita, vaikka tekijä kauniita vanhoja rakennuksia esitteessä ylistääkin. Sen sijaan hän askeltaa kuvissaan ilmeisesti lapsuudenaikaisen logiikan mukaan, kun on asunut ympyräkaupungissa 15 ensimmäistä vuottaan. Joukossa on asiallisia, mutta vailla minkäänlaista sadunhohdetta jääviä katu- ja korttelinäkymiä, jotka on kuvattu silmäntasalta, kohteliaasti aidan takaa. Ja jotka voisivat olla mistä hyvänsä suomalaisesta taajamasta: 60-luvun kerrostalon anonyymiä seinää ja kontrastina kulma jo ikääntyneemmästä kerrostumasta. Kriittisyys on mietoa, jos sitäkään.

Jos reitti noudattelee myös kuvausreittiä, tunnelma alkaa lämmetä, kun päästään vähän pitemmälle matkan varrella, ikään kuin kuvaaja olisi äkkiä syttynyt näkemään lähemmäs ja syvemmälle. Kuviin muodostuu linjojen ja materiaalien kohtauskulmia ja sen myötä kuvan sisäistä, kerronnallista jännitettä. Mikko saarnaa sunnuntaina -kuva nivoo samaan pintaan kovaa suorapintaista materiaalia, nurmikkorinteen, Bastionin ilmavan telttakankaan ja kirkon koristeellisen tornin.

Minua puhuttelivat eniten aivan pelkistetyt, värillisesti harkitut Mennään soittokunnan monttuun -otokset.

Kuvien nimissä esiintyvät Raasu, Riku, Toikka, Kauno ja Manko. Ne avaavat kuvien tulkintaan aivan uuden sivun: muistikuvat sitoutuvat henkilöihin, jotka ovat antaneet paikalle merkityksen ja roolin. Kuvat kasvavat sisäänpäin, melkein odottaa jonkun heistä lopulta ilmaantuvaan mukaan näytökseen. Kiinnittyminen maisemaan voi siis tapahtua monia väyliä myöten.

Kuvaaja on asunut naapurikaupungissa vuodesta -53 eli eipä nyt ihan poikanen enää ole. On siinä ajassa Haminakin muuttunut, mutta viisaasti hän ei vajoa kotiseutuhenkiseen romantisoimiseen, vaan tyynesti toteaa alkuvuosiensa merkityksen. Huomaan allekirjoittavani hänen lauseensa: ”Totta tänään - huomenna unta.” ”Katson - en kaipaa.” Sentapaisissa tunnoissa olen itsekin harvakseltaan kuljeksinut koulukaupunkini Joensuun kaduilla. Elämä on nyt toisaalla.

LEENA-RIITTA SALMINEN