Vahva tahto vie eteenpäin

Taiteeseen ei ole suoraa, asfaltoitua reittiä. Mutkaisen tien varrella voi nähdä enemmän. Markku Lindénin näyttely. Tiitiäisen Kellarigalleriassa 3.12.saakka.Markku Lindén on päättänyt tulla taiteilijaksi. Hän on hakenut oppia kuvan perusasioiden hallintaan, ja se näkyy. Näyttely jatkaa prosessia työpajatyyppisesti: tekijä on kokeillut eri välineitä vaihtuville pohjille etsiäkseen toimivinta ilmaisua sanottavalleen. Kokonaisuutena kooste on epätasainen, mutta vahvuudet kyllä löytyvät.

Aihegalleriasta hevonen lienee vaikeimpia jo anatomisestikin. Lindén näyttää tutkineen kohdettaan perusteellisesti ja löytää rakenteen ja muodon sille valon ja varjon keinoin. Hän uskaltautuu liikkeen kuvaamiseen ja onnistuu siinäkin suurin piirtein. Hiuksenhienosti hän välttää myös hevoseen liittyvät puhkikuluneet kliseet, joista Ryntäys eniten heittää julistemaisen kiiltokuvan suuntaan. Maalaus Lähteellä olisi myös voinut jäädä näyttelystä pois imelähkön huteruutensa vuoksi.

Kehityksen kulku käy useimmiten niin, että ensin opitaan näköisperusteet, ikään kuin tallentava, tarkka kuvaustapa, johon ei sisälly syvällistä omakohtaista tulkintaa. Siis klassiset kuvaamisen keinot. Näin näyttää tapahtuneen maailmantaiteen suurten mestarienkin kohdalla, vaikkapa Picasso mukaanluettuna.

Matka omintakeiseen ilmaisuun merkitsee myös Markku Lindénillä heittäytymistä opitun taidon varassa kohti uutta, sisäistä näkemystä. Tarupolle hulmuttaa harjaansa vapautunein viivakiertein. Lähikuvan hepo on villi ja vapaa. Hiilen ja punaliidun yhteispeli toimii hyvin. Syntyy vaikutelma, että tekijä on nauttinut työskentelystä ja pannut itsensä pelotta peliin.

Eläinaiheitten kautta voi kertoa myös ihmisestä. Hevonen on elinvoimaisuuden vertauskuva, psykologisesti jalouden ja viisauden merkityksen kantaja. Sen myyttinen kuvahistoria on pitkä lähtien luolamaalauksista.

Lindénin hiilipiirros Kuvajainen on yhdistettävissä Narkissos -taruun, jossa kuvajaisen tehtävä on kertoa, kuka sitä katsova oikein on? Kuvajaiseensa rakastuneelle käy huonosti. Tekijän mustavalkoisessa tulkinnassa on minuun vetoavaa hieman rosoista kauneutta. Hepo on lajinsa tavis, ei ylhäistä kopeaa aatelia.

Uhmakkain repäisy kohti tuntematonta on Sirkushevonen, jossa kopioiva tarkkuus on tiessään ja hepo laukkaa hohtavin kyljin, värikkäänä ja vauhdistaan hurmaannuksissa. Tyylillisesti se on kubisoivaa kokeilua. Pieni Mulkoilu -teos taas asettuu surrealismin suuntaan hupaisuudessaan. Karhea Tulinen loikka tapahtuu mielen syvissä aallokoissa ja sen vastaparina Rannalla -maalauksen laikukas nelijalkainen on suorastaan vakaa. Eläin katsoo ohivirtaavan veteen ja tiheän tunnelman pääsävy on haikea. Teos on näyttelyn vahvimpia.

Näyttelyn perusteella Markku Lindén on ennen pitkää valinnan edessä. Piirtämisen lajityyppi on vahvoilla, mutta maalauksen suunnallakin on käyttöönottamattomia voimavaroja. Kunnioitan sitä nöyryyttä, jolla hän hakee persoonallista taiteilijan jälkeään.

LEENA-RIITTA SALMINEN