Tytöt: hotkales.
Pronssia (inkivääri) ja
mäntylauta, 2004 Kuvaaja: Leena-Riitta Salminen

Ville Mäkikoskelan veistoksia
Galleria Uusikuvassa
29.11.2009 saakkaVille Mäkikoskela ei päästä katsojaa helpolla. Hän haastaa katsojan taideleikkiin, joka vaikuttaa siten kuin jo 1960-luvulla keksittiin: kun ärsytät, pakotat katsojan miettimään! Katsojasta tulee osa teosta avoimessa prosessissa ja hänen on ihan itse määriteltävä suhteensa taideteokseen, sen materiaan ja tekotapaan. Sanoma muotoutuu katsojan tietoisuudessa ja on siis kullakin omansa.

Ihmisen irrallisuus ja nykymenon pirstaleisuus ovat näyttelyn pääteemoja. Teokset ovat moniosaisia ja niiden keskinäinen sidos on löysä. Jos hienostellen puhutaan teosten dialogista toistensa kanssa, nämä huutelevat joka suuntaan ja vaarana on äänten sekamelska. Nimi antaa vain vihjeen tai sitten ei. Etsiskelin hartaasti Sormileikin osasia salista jos toisestakin, katosta, seinältä, lattialta ja oven pielestä, enkä tiedä, ovat löydökseni oikeat. Mutta ehkä niin on tarkoituskin. Toisaalta ihmisen kokemiskoneiston luonteeseen kuuluu, että kaaosta pyrkii jäsentämään.

Materiaalien osalta juhlitaan karnevalistisessa hengessä sekoittaen luonnon ja ihmisen tekemät, kovat ja pehmeät, arvokkaat ja käytetyt, figuurit ja abstrakteiksi lohkotut. Riemukkaan hurvittelun lisäksi tulee kyllä kysyneeksi itseltään, eikö hieman vähempikin riittäisi, vaikka miten on camp-henkeä, dadaa ja surrealistista elollisuudella ja elottomuudella pelailua. Campin pyrkimys poiketa nk. normaalista, hyvän maun tai arkijärkisen ajattelun tuolle puolen saattaisi ilmetä niukemmillakin eväillä.

Siksipä ehkä tarrautuu mielellään installaatioon, jossa Isi ilmestyy graniittisena hengarina, umpeen muuratuissa jättisaappaissa ja tyhjinä housuonkaloina. Ymmärtää, että Isi jättää perinnön, hartiat lysyyn painavan, liian isot saappaat ja kaksi lahjetta, johon pojan pitäisi hypätä. Henkilökohtaisuus astuu selkeästi kuvioon ja syntyy tarina, joita tekijä sanoo jäljittävänsä. Samaa ikiaikaista kertomusta välittää Mitä tämä on meidän välillämme? Isä - poika - teos eteiskäytävän lattialla. Isän ylimittainen isovarvas ehättää edelle, tunnustelee alustaa vaiko etuilee antamatta perässätulijalle tilaa.

Muodon rakentamisessa tekijä linjansa mukaan ottaa konstin sieltä ja toisen täältä, pitäytyy ankarassa geometriassa tahi hinkkaa anatomisen ruumiinkappaleen aivan luonnonmukaiseksi. Puhutteleva esimerkki on kolmiosainen Kaupunkikuvia. Marmorissa kieppuva sähkövalo luo illuusion vaikkapa etäisestä hälytysajoneuvosta, lasimurska kimmeltävän vaaran efektin ja happo syövyttää pystypinnan. Kaikki tämä tapahtuu, mutta ihmisen sääriosa on jumissa, syrjässä, toimettomana. Halutessaan teoksessa voi nähdä provokaation kulttuurin tuhosta.

Surreaalistinen Tytöt:hotkales rakentaa inkivääriltä lainatulla muotokielellä rönsyävän, meluisan kappaleen, joka kihisee liikettä. Sen vastapainona jalusta on raakaa lautaa, kesyttämättön ja rosoinen. Nimi on silkkaa dadaa, alitajuista jokellusta. Erimuotoisten, ”vääränkokoisten” fragmenttien seassa kahlailun jälkeen tuntuvat takaosan pikkuteokset hauskoilta ja kivuttomilta kuva-arvoituksilta.

LEENA-RIITTA SALMINEN