Unto Ahjotuli 2009:
Murtunut vapaus. Akryyli.
Valokuva Tuula Huittinen.

Unto Ahjotulen akryylimaalauksia Galleria Nikolai 21.11. saakka.Unto Ahjotulelta on totuttu näkemään suurikokoisia maalauksia, joissa fotorealistisen tarkasti kuvattu arkimaailma repeää rikki surrealistisella tavalla. Syvyysvaikutelmaltaan usein kolmiulotteiset maalaukset sekä niihin kirjoitetut poleemiset lausahdukset herättävät katsojan uinuvan omantunnon valveille vaikkapa yhteisöllisyyden, ympäristön tai taidepolitiikan kiemuroiden suhteen.

Käsitetaiteenkaan keinoja kaihtamaton taiteilija ei arastele ottaa kantaa tai hätkäyttää. Ei senkään uhalla, että joskus tulee koikkelehdittua hyvän maun rajoilla. Mikä ei liene rikos, jos korkeimman kaapin päälle nostettu Picassokin sanoo hyvän maun olevan luovuuden pahin vihollinen.

Jos tyytyy maalaamaan vain korrektisti, tuloksena syntyy ketään koskettamatonta salonkitaidetta. Se ei ravistele, ei shokeeraa, eikä herätä. Yhteiskuntavastuunsa kantavan taiteilijan ei kuulu olla kiltti Nukkumatti vaan paremminkin ilkikurinen Unilukkari!

Näyttely koostuu yhtä maalausta lukuun ottamatta pienistä teoksista, joissa viesti on tutusti pintaa syvemmällä, ja merkitys antaa teokselle muodon. Värit ja kangas eivät myöskään ole jo kymmenkunta vuotta valtion taiteilijaeläkettä nauttineen Ahjotulen ainoat työvälineet. Muistumana muun muassa performansseista seinällä roikkuu Takinkääntäjä, maalauksen koristama, produktioissa käytetty pikkutakki.

Rannalla -teoksessa taiteilijan varjon mukanaan tuoma intiimiys puhuttelee. Taiteilija on tässä. Tämä on hänen näkynsä. Katsojana jaan perspektiivin hänen kanssaan entistä konkreettisemmin. Pääsen ikään kuin vieraaksi Ahjotulen päähän. Huima juttu.

Harkimon muotokuva, Midaksen kultaisine kosketuksineen, on puolestaan jo vähän banaali ja Golden memory kultapitseineen on rajatapaus. Yhdessä vielä syksylläkin -maalauksessa yhdistyy nuoruuden idealismi ja naiivihko kuvakieli sekä teknisesti osaava ilmaisu ja värimaailman pehmeä kypsyys. Lopputulos on osin lähes graafinen ja korostaa hellyydellä taiteen käsityöläisyyttä.

Ajan ja vallan säätelemä suhteellisuus sekä kaiken kohtuuden ylittävä, suorastaan surrealistinen järjettömyys kuvastuu hiljaisesti Murtunut vapaus -teoksessa ja sen taustatarinassa. Luodit kimaltavat kuin tähdet. Vai tähdetkö kimaltavat kuin luodit? Vanhat monumentit on yksinkertainen oivallus, jossa taiteilijan muodon taju vie voiton. Idea on varsin toteuttamiskelpoinen.

Ahjotuli on intomielinen saarnaaja, hassutteleva, anarkistinen lapsi ja sydämeltään asialleen ja taiteelleen antautunut (elämän)taiteilija alusta loppuun saakka. Sitä ei ikä tai aika himmennä, rakentaa vain omat kehyksensä ympärille. Niistä voi sitten aina sukeltaa läpi kankaan, niin kuin hän monessa maalauksessaan kuvaannollisesti on tehnytkin.

Värien uudesta, pehmeämmästä paletista ja kypsyneestä sensitiivisyydestä huolimatta Ahjotulen kokonaiskäsiala puhuttelee edelleen parhaiten isolla kankaalla. Pienestä koosta johtuen maalaukset tuntuvat siltä, mitä ne ilmeisesti ovatkin: fragmenteilta tai pienen näyttämön ennakkonäytökseltä tulevaa suurempaa esitystä varten.

Useamman kuin yhden kohdalla mietin, mitähän tästäkin mahtaa isona tulla.

TUULA HUITTINEN