Kirsti Lento: Tyttö. Kuvaaja: Tuula Huittinen

Tytöt. Grafiikkaa ja maalauksia. Vanha paloasema 7.11. saakka. Taiteilijat: Kirsi Neuvonen, Kirsti Lento, Pauli Vuorisalo, Juho Karjalainen, Inari Krohn, Marjatta Hanhijoki, Tuomo-Tapio Immonen ja Laura Autio.Vanhan Paloaseman näyttely on Kirsti Lennon ja erityisesti graafikko Kirsi Neuvosen. Muut taiteilijat ovat mukana kuin taitavasti ripotellut mausteet sopassa. Joiltakin on mukana vain yksi työ mutta ilmaisuvoimaa sitä enemmän.

Inari Krohnin syksyisen viileyden ulos sulkeva - ja lämmintä sisätilaa tutkiva - Lokakuun ryhmä, Marjatta Hanhijoen arkisen hetken sivustavedettävän reunalta vanginnut Inka ja Susanna edustavat taiturillisen, risteilevän viivan kirjomaa mustavalkoista metalligrafiikkaa.

Pauli Vuorisalon värillinen viiva iloitsee nautiskellen naisen kaarilla. Juho Karjalaisen hellän harmaasävyisen hahmon varjokin säteilee koskettamaan kutsuvaa muodon runsautta. Tässä on jo enemmän kuin aavistus naisesta läsnä.

Lennon maalaukset vanhoille, käytetyille puurunkoisille silityslaudoille syntyneet, nuoret naiset säteilevät pidäteltyä, vaivoin verhottua eroottisuutta. Pitsin verhoama notkea vartalo elää ja hengittää.

Sinipukuiseen, osaansa pohtivaan tyttöseen alan tottua. Ehkä hänessä on sitä Peppi Pitkätossun ja Pienen Runotytön parhaat ominaisuudet yhdistävää voimaa, jota tarvitaan kasvuun. Kameemaisen tytön profiilimuotokuvan sommittelussa taiteilija luottaa rohkeasti tulevaisuuteen orientoivaan tyhjään, tummaan hämärään.

Neuvonen on tunnettu rikkaasta värigrafiikasta, ja erityisesti taidehistoriallisten viitteiden päälle rakentuvista, hyvin feminiinisistä teoksista. Niissä sisäinen tila on merkityksellinen ja tausta kasvaa lähes läkähdyttävästä ornamenttien ja viittausten vuosta.

Kuvaa rakentaessaan Neuvonen käyttää muun muassa paljon kopiosyövytystä, siteeraa surutta antiikin veistotaidetta, renessanssimaalareita, Hugo Simbergin Langennutta enkeliä ja Kuoleman puutarhaa tai vaikkapa Frida Kahlon fyysisiä ja luomisen tuskia.

Uusissa, Nykyfantasia nimikkeen alle asettuvissa, töissään Neuvonen yllättäen ja kaivatun raikkaasti luottaa keskiöön nostettuihin puhtaisiin tytönkasvoihin ja taustan pelkistetympään väriin, jonka usvaisten rajojen ja herkkien sävyjen tulkinnan hän taitaa. Pehmeät vihertävänharmaat sammuvat siniseen ja lämpenevät neidonhiusten punertavassa hohteessa.

Tyttöys ei ole pysyvä olotila ja kauniiksi sinetiksi teemalle, teosten joukosta löytyy saman tytön muotokuva kahdelta vuosikymmeneltä. Ensimmäisessä, Laura Aution piirroksessa, nelivuotias lapsi suuntaa silmänsä keskittyneesti sivuun, omaan yksityiseen haaveelliseen todellisuuteensa.

Kymmenen vuotta myöhemmin Tuomo -Tapio Immonen on pysäyttänyt kankaalle saman tytön naiseuden kynnyksellä. Epäilevän uhmakkaat, katsojaa kohti kohotetut kasvot tuntuvat toteavan: luulet näkeväsi minut, mutta näet vain sen minkä sallin. Sisimpäni on minun.

Ei ole oikeastaan ihme, että naisten taide usein kuvaa naisia heitä ympäröivän tilan välityksellä. Muodonmuutos lapsesta naiseksi tyttöyden kotelon kautta on alituista rajan vetoa ja määrittelyjen sietämistä. Se on oman huoneen etsintää ja oman tilan ottamista. Alusta loppuun saakka.

TUULA HUITTINEN