Hetki ajatella.

Mistä olemme kulkeneet, mitä olemme nähneet. Elisa Heinosen näyttely Galleria Uusikuvassa 1.11. saakkaSyksyn uhkeimman loiston aikaan on jo valmiiksi virittäytynyt värien tulvaan, kultaan, vastarannan sineen ja hämärtyvän illan tummiin vivahteisiin. Elisa Heinosen teosten soinnuttelut soivat monina melodioina, usein viipyilevän kaihoisina. Teosten voima on paitsi hallitussa kolorismissa, niiden moniaistisuudessa. Haistoin sateenjälkeisen kadun, nousevan usvan metsän yllä ja taidemuseon vuosisataiset ihmisaskelten jäljet.

Elisa Heinonen on Kotkan eturivin taiteilijoita, moneen kertaan tunnustettu, mittavan tuotannon tekijä. Näyttelyitä on ollut ympäri maailmaa. Hän on tutkinut maalauksissaan kotiseutunsa ominaispiirteitä ja sukeltanut välimerellisen kulttuurin lähteille. Taidehistorian suuret mestarit, da Vinci ja Rembrandt ovat sytyttäneet jatkamaan taiteen ketjua. Heidän luomansa henkilöt ovat saaneet uuden elämän.

Taidehistoriassa siinä ei ole mitään ihmeellistä. Pyhän maan tapahtumat siirtyivät renessanssin ja barokin aikaan eurooppalaiselle maaperälle, jopa kaupunkeihin. Suomalaisesta taiteesta toimikoon esimerkkinä Edelfeltin iki-ihana Kristus ja Mataleena.

Elisa Heinonen tarttuu yhteen henkilöön kerrallaan ja eläytyy syvälle hänen sieluunsa. Mitä miettii da Vincin kultakiharainen nuori nainen? Eroaako se tämän päivän nuoren ihmisen tuntemuksista, niistä sisimpään visusti kätketyistä? Maalauksissa korostuu kontemplatiivinen kokemus, henkinen ja hengellinen pohdinta, pyhyyden läsnäolo.

Kevään jumalatar Pompeijin seinämaalauksista kantaa hennoilla harteillaan vuodenkierron viittaa. Se vihjaa panteistiseen luontokäsitykseen, jossa kaikki elollinen on mittaamattoman arvokasta. Luonto on pyhää, temppelin vertaista. Elisa Heinosen jumalatar lähes sulautuu kokonaisuuteen, näyttäytyy näkemään altistuneille.

Taidehistoriallinen kuvasto esiintyy myös rinnastuksina. Rembrandtin vanha mieshahmo maalauksessa Ajan virrassa on jo matkastaan väsynyt, nähnyt kyllikseen, vailla omakohtaisia vaatimuksia. Sen rinnalla kokoon valahtanut alaston on myös levon tarpeessa, kesken matkan.

Tai Vincin Luolamadonnan kultakiharainen enkeli, joka teoksessa Hetki ajatella, on hetken sivullinen, omissa ajatuksissaan. Taidehistorian hienoja sovelluksia on myös sisä- ja ulkotilan sekoittuminen aukkojen välityksellä.

Montaasimaalauksissa mielleyhtymät liikkuvat moneen suuntaan. Elisa Heinonen jakaa kuvapintaa taitavasti, sommittelee tasapainoisia näkymiä.Maalauksessa Ilta tulee portaat viettävät alaspäin, auringon karaisema pinja sammuu maisemaan, Rembrandt katsoo kohti. Tässäkö kaikki? Oliko se paljon vai vähän?

Maisemamaalauksiin katsoja voi mielessään astua sisään. Kesäpäivän autereessa kylpevä lahti veneineen on suoraan paratiisista, firenzeläinen katukuilu vie kohti piazzaa ja kirkkoa, Rondan tiellä tuuhea metsä suojaa kulkijaa. Suomalaisia mäntyjä hän on maalannut akryylein ohuin kerroksin, melkein kuin akvarelleiksi. Elisa Heinonen on näkijä ja tekijä.

LEENA-RIITTA SALMINEN