Sitä näkee mitä tahtoo
22.10.2009 4:00
Matti Tommola 2007-2009: Suljettu piiri. Keramiikka.
Tilan tuntu korostuu useissa esillä olevissa töissä. Pienen ihmisen tunteisiin kurkistavat vain Salminen ja Randén, jälkimmäinen tutun humoristisella otteella.
Pekkas-Ryhmä esittää II. Karhulan kirjastossa 26.10 saakka. Taiteilijat: Sirkka Kotola, Eelis Iivanainen, Rurik Wasastjerna, Matti Tommola, Jouni Jalarvo, Matti Jylhä-Vuorio, Leena-Riitta Salminen, Liisa Mäkelä ja Anne Randén.Tyyni, tasainen, tilan tuntua korostava ja keinoiltaan pääosin melko minimalistinen on Pekkas-ryhmän kuvataiteilijoiden pieni katselmus Karhulan kirjaston yläkerrassa. Nelisenkymmentä vuotta kulttuurin parissa eri tavoin toimineen ryhmän historiallista perspektiiviä painottavat Sirkka Kotolan varjo- ja muototutkielmat 70-luvun lopulta.
Ryhmässä on mukana useampikin arkkitehti, mikä osaltaan voinee selittää järjestyksen tuntua ilmapiirissä. Ainakin ennen tietokoneaikaa koulutetuilla arkkitehdeillä tilan taju ja piirtämisen taito ovat tiukasti näpeissä, mikä näkyy muun muassa Eelis Iivanaisen pienissä tunnelmapastelleissa vuoden- ja päivänkierrosta.
Rurik Wasastjernan maalauksissa kurkistetaan rakeisen valokuvan ja still life -maalausten hengessä hauraan muiston kutoman pinnan alle, lapsuuden unohtuneiden esineiden maailmaan. Staattisten, muodoiltaan, väreiltään ja sommittelultaan harkittujen töiden aihevalinnat tuovat yllättäen mieleeni erään nuoremman polven taiteilijan, Heli Kuparisen, maalaukset, joissa tämä käsittelee samankaltaisia teemoja aivan erilaisella, modernilla otteella, herättäen lasten lelut tyylitellyn realistisesti suurennettuina eloon.
Rakukeramiikalle tyypillinen, savun ja sattuman sanelema rosoinen pinta, sekä yksinkertainen, vain viittauksia tarjoava muotokieli ovat Matti Tommolan teosten voimavaroja. Teoksissa on etenevää tilaa tutkivan pienoismallin henkeä. Kopioiminen taiteessa on ikiaikainen tapa oppia. Ilja Repinin Arkkidiakonin valinta aiheeksi on rohkea valinta Jouni Jalarvolta. Kun alkuperäinen teos ei ilku vieressä, voinee kai sanoa, että hän on suoriutunut tehtävästä kohtalaisen mallikkaasti.
Matti Jylhä-Vuorion Valon Joutsen (4) on valokuvana taianomaisen tarkka ja mielikuvia virittävä otos. Siivet aukeavat kuin jonkin valtavan konserttisalin katto ja tarkennus keskittyy joutsenen tasaisena hohtavaan selkään. Voin helposti kuvitella sen vaikka millaisen spektaakkelin näyttämöksi.
Leena-Riitta Salmisen suuret hiili- ja lyijykynäpiirrokset lisäävät mukaan vähän rosoisempaa viivaa ja pienen ihmisen tunteita. Mä en jaksa enää on Anne Randénin pienen sekatekniikkateoksen nimi. Työ muodostuu huulipuikosta, josta vetelästi lerpahtava punaväri roikkuu pitkänä, ilkkuvana kielenä. Randénilla on taito saada katsoja nauramaan lämpimästi ja ajattelemaan terävästi yhtä aikaa, mikä ei aina ole itsestäänselvyys.
Vasta tehdessäni lähtöä, Liisa Mäkelän Kartta I aukeaa minulle subjektiivisesti. Eräs läheiseni on suunnittelemassa matkaa Siperian radalle, ja siinähän se, koko huiman pitkä silkkitien uoma piirtyy läikehtivän keltaisen Aasian poikki. Kokemuksellisesti tutut asiat avautuvat miten ja missä tahtovat. Tyystin riippumatta siitä ovatko kuvat esittäviä tai ei.
TUULA HUITTINEN
