Jouko Teikari, oboevirtuoosi, Hamina 2007, Leica M 6, Noctilux 1.0/50

Miljöömuotokuvia
Raimo Ahonen
Haminan kirjastogalleriaRaimo Ahonen, s. 1938, tuntee valokuvauksen salat. Ansioita ja tunnustusta on roppakaupalla. Hän on myös antanut aikaansa alan järjestötehtäviin ja opettanut kuvausta. Kirjastogallerian näyttely on eräänlainen yhteenveto tiedosta, taidosta ja kokemuksesta.

Järjestelmällisyydessään se hieman hämmentää. Kohdehenkilöiden nimet,ammatit, paikkakunnat, kuvausvuosi ja käytetty optiikka ovat esillä oheismateriaalina höystettynä muutamalla elämänkerrallisella sattumuksella ja muuten vain hauskalla jutulla. Yhtä lukuunottamatta kuvat ovat mustavalkoisia, ja mustat kehykset vielä upottavat ne lopullisesti tummanpuhuviksi.

Viiden minuutin jälkeen huomaan kysyväni itseltäni: entäs, jos en tietäisi, keitä he ovat? Leikkisinkö sitä tavallista mielikuvitusleikkiä, jossa rakennan ihmiselle minuuden, elämänkaaren ja luonteen. Keksisin yhden vaihtoehdon ja sitten kippaisin sen nurin ja aloittaisin alusta? Näyttely haastaa pohtimaan katsojan roolia. Optisten ratkaisujen esittely antaa sille myös pedagogisen luonteen.

Muotokuvataiteeseen, olipa se millä ilmaisukeinolla tahansa toteutettua, sisältyy vähintään kaksi aspektia. Teoksen olisi hyvä tuoda esiin jotakin mallinsa ulkoisesta hahmosta, ja sen pitäisi ehdottomasti yrittää tavoittaa myös henkinen olemus, nimitettäköön sitä vaikka sieluksi. Miljööllä voi antaa vihjeen, viitata suoraan, asettaa kohteen kehyksiinsä, ikään kuin liittää kertomukseen lisälehden.

Raimo Ahonen tietää sen, on hakenut oikeaa kuvakulmaa, hetkeä ja tilannetta. Pysäyttänyt tuokioksi meneillään olevan, etsinyt useimmiten silmän tasolta kohteliaan etäisyyden ja laukaissut.

Valaistus on kuvan alkuainetta. Näissä potreteissa se on tiheää, usein yhdestä valopisteestä lähtöisin ja vain harvoin syyllistyy paljastamisen raakuuteen. Yleisvaikutelma on alusta loppuun hallittu ja kunnioittava. Tunteilu ei kuulu hänen ilmaisuvälineistöönsä, ei liioin syöksähtely elämän rytisevään ruuhkaan. Vainion Torsti motukkansa selässä on harvinaisen totinen, ja toinen sivuvaunullisensa päälle istutettu meditoi käsi poskea vasten.

Älköön kukaan käsittäkö, ettenkö arvostaisi korkealle Raimo Ahosen osaamista ja pitkää harrastajakuvaajan uraa. Näyttelykokonaisuus on yhtenäinen eikä suuria heilahduksia ole viiteenkymmeneen vuoteen tapahtunut. Tiedän senkin, että hän osaa myös kuvan moninaiset konstit, kuten jo 50-luvun otoksesta selviää. Olen nähnyt häneltä maisemakuvia, jotka suorastaan tihkuvat tunnetta.

Hän on muotokuvauksen alueella valinnut genren, joka ei pyrikään suoraan iholle, tunge likelle, vaan tarkkailee malliaan oman luokkansa, kiinnostuksen kohteittensa ja merkitystä luovan miljöönsä edustajana. Malli ja miljöö ovat lähes tasa-arvoisia, riippuvuussuhteessa toisiinsa.

On niissä elämänmyönteisiä oivalluksiakin. Lapsikuvia lämmittää omakohtaisuus, haikeus, jolla jokainen lapsensa aikuiseksi saanut kyselee, minne ne vuodet oikein vilahtivat?

LEENA-RIITTA SALMINEN