Paul Osipow - juhlanäyttely
Vanhalla Paloasemalla 5.9. astiPaul Osipowin taiteilijantie Karhulasta kansainväliseen maineeseen on kestänyt yli neljäkymmentä vuotta. Taiteen tekemisen ohella hän on ollut mukana merkittävissä alan luottamustehtävissä aina Venetsian biennaalen komissaariutta myöten. Hän aloitti 1960-luvulla pop-taiteilijana ja ehkäpä siksi myös yhteydet varsinkin Amerikkaan ovat näkyneet hänen tuotannossaan monella tavoin.

Juhlanäyttelyssä kehä kiertyy loivasti umpeen. Loikka tiukasti abstraktiin, älylliseen konkretismiin uran keskivaiheilla perustui kuitenkin samaan lähtökohtaan. Aiheesta piti karsia pois viitteet henkilökohtaiseen, tunnepitoiseen kokemukseen.

Katsojan tehtäväksi tuli aistimuksen kautta löytää oma vaihtoehtonsa, keskustella taideteoksen kanssa. Pop-taiteessahan materiaaliksi kelpasivat aiemmin kuvataiteeseen kelpaamattomat mainos- ja viihdemaailman kuvat, jotka leimallisesti kuuluivat uuden kaupunkikulttuurin visuaaliseen ilmeeseen.

Nyt Paul Osipow leikittelee pienikokoisissa teoksissaan makuaistiin vihjaavilla aiheillaan, mehukkailla ja makeilla värikasaumilla, joiden nimet viittaavat leivoksiin. Näyttelynsä esittelyssä hän haastaa katsojan tekemään oman tulkintansa väittämällä, että väripinnat vain sattuvat asettumaan esittävään muotoon.

Ranskankieliset nimet luovat mielikuvan keveästä, koketista eleganssista, johon mielellään mieltyisi raskaan pohjoisen temperamentin vastapainona. ( Kirjoittajan painolastina on omakohtainen tieto, ettei se arkielämä Ranskanmaalla ole sen rattoisampaa kuin täälläkään.)

Tehokeinona on kuvatilan muokkaaminen siten, että leivoksen näköiset kappaleet kallistelevat vapaasti vailla perspektiivin lainalaisuuksia eivätkä myöskään istu aloillaan vaan keikkuvat kantillaan. Siveltimen jälki on mehevää ja paksua. Toisinaan näkyviin ”pesty” kankaan pinta taikka värimassan raaputusjälki korostaa samaten ilmaisun fyysisyyttä. Väri hylkii aineenmukaisuutta, vaikka makuaisti tuppaakin muistamaan makean kreemin leivostaikinan välissä ja nimeää sen milloin vaniljan, milloin mintunaromiseksi. Mansikat päällimmäisinä ovat tukehtua omaan täyteläisyyteensä.

Viehkeästi keikistelevien leivonnaishahmojen kavalkadia viilentää valkea, neutraali hattukuvio. Voisipa tulkita niinkin, että näiden houkuttelevien, pursuilevien leivosmadamoisellejen seassa hattu edustaa maskuliinista prinsiippiä, hieman kuivakasta ja kulahtunutta herrakuljeksijaa.

Maalaukset ovat tarjolla tasaisena nauhana, ikään kuin konditorian tiskillä, kukin omassa laatikkokehyksessään. Taiteilija levittää nähtäväksi myös piirtäjäntaitonsa grafiikansarjassa Äijä piirtää kalloa. Viivan kulku on eloisaa, vaivattomasti syntyneen oloista.

Piirtäjä katsoo useimmiten suoraan peiliin, jonka roolin ottaa teoksen katsoja. Väliin asettuu kallo, eri etäisyyksille, ja saa siten eripainoisia merkityksiä. Symbolina se edustaa vanitas vanituum - teemaa: kuolema kirkastaa, mikä elämässä on turhuuksien turhuutta. Mutta sitä ennen ovat aistien nautinnot, mansikan maku kielellä, leivospaperin kahahdus, maallisten herkkujen värikylläinen basaari.

LEENA-RIITTA SALMINEN