Heidi Willbergin maalauksia. Galleria Nikolai 2.9. saakka.Väreillä maalataan, ja kangaskin voi väreillä taitavan siveltimen kosketuksesta. Väreillä voi myös vastaanottavainen sielu. Heidi Willbergin (s.1966) näyttelyn nimivalinta on varsin monimerkityksinen. Helsingissä syntynyt, Kotkaankin sukulaissiteitä omaava, Münchenissä asuva taiteilija kunnioittaa 1950-60-luvulla Yhdysvalloissa syntyneen action paintingin henkeä. Kaukana eivät ole lyyrinen abstraktio tai eurooppalaisen informalismin esittävä suuntauskaan. Yhteys värikenttämaalauksiin ilmenee rakkautena puhtaisiin väripintoihin, jotka vetävät katsetta magneetin lailla puoleensa.

Valmista maalausta tärkeämpää on spontaanius ja energia, jolla teos on syntynyt. Värit saavat valua ja kerrostua tarpeensa mukaan. Säännöt eivät sanele tekniikan tai materiaalin valintaa. Kangasta ei ole pakko orjallisesti täyttää. Pienet linjat ja sirostelu loistavat poissaolollaan.

Kieltämättä kangas hengittää Willbergin suuren sudin alla. Kukkataulujahan nämä ovat, mutta mitään pikkusievää anemonekimppua ei taiteilija tarjoile. Hän työntyy teriöön kuin alati mettä himoava hyönteinen, puskee siveltimensä tuntosarven lailla suoraan mykerön ytimeen ja sukeltaa heteiden sekaan kuin vimmattu.

Akryylivärit heräävät vahvoina eloon ja kuultavinakin pintoina toimivat jännitteisinä. Lihanhimoinen, verenhehkuinen tai nautinnonkarvainen, mutta aina punainen, kukka saa kumppanikseen ripauksen kultaista keltaista, vastavoimakseen viileää vihreää, sinistä tai mustanviolettia. Värit ovat vahvoja ja murtumattomia.

Tunnetila viestittyy laajakaarisina, näennäisen huolettomina pyyhkäisyinä. Kaikesta henkisyydestään huolimatta tai ehkäpä sen ohella, suurien kankaiden maalaaminen on myös hyvin fyysinen akti, jonka äärellä työmiehen tai -naisen hiki virtaa kuin ojankaivuussa. Siksipä värin valumat vaikuttavatkin niin oikeaan osuvilta, mettä, verta vai hikeä?

Pidän pyörryttävän rohkeista rajauksista. Kaikkien kakistellen nielemieni kiltisti keskitettyjen kukkakimppujen jälkeen nämä likinäköisen katseluetäisyydelle elämään heitetyt Helluntain ruusut tuoksuvat hyvältä.

Vaikka teokset ovatkin osaltaan esittäviä, taiteilija kunnioittaa ekspressiivisen abstraktion perinteitä, eikä yleensä halua signeerata töitään tai nimetä taulujaan kovin persoonallisesti. Nimi tai nimet ovatkin näiden teosten kohdalla hieman päälle liimatun tuntuisia ja ehkä tarpeettomia.

Tärkeintä lienee intensiivinen kokemus, joka maalauksista välittyy. Jollekin se voi olla huumaava värikylpy, toiselle eroottisvoittoinen naiseuden ylistys, kolmannelle ehkä vain sävyihin sopiva tyylikäs, suuri sijoitus- ja sisustuselementti. Näistä joko pitää tai ei pidä. Se on katsojan valinta. Taitelija on työnsä tehnyt.

TUULA HUITTINEN