Maija-Riitta Jäppinen: Kuja merelle. Öljy. Kuvaaja: Tuula Huittinen

Valoa etsien. Maija-Riitta Jäppisen maalauksia Pyhtään kirjastossa 31.8. saakka.Maija-Riitta Jäppinen maalaa siistiä, arkitason näköiskuvaa ja öljymaalausten sivellintekniikkakin on tasaista ja sievää. Valo on haussa, ja paikoitellen sitä siintääkin muutaman kesäkuun kujan tai talvisen metsikön etäisessä päässä. Merellisissä maalauksissa valo on varjotonta, ehkäpä vailla kunnon kontrastia. Eriväristen pohjustusten käyttö on hyvä ja kannatettava ajatus, värien kerroksisuus tulee varmasti jatkossa antamaan lisää syvyyttä maalauksiin.

Nyt maisemat ja kukkaset ovat vielä ikään kuin jähmettyneet paikoilleen. Puiden lehvästöt eivät suhise, vesi ei pyörteile joessa tai aaltoile meren rannassa. Tuuli puuttuu tykkänään. Veden kalvo on pintajännityksen kiristämä. On kuin kaiken päälle olisi levitetty läpinäkyvä, rauhoittava kerros, joka estää liikkeen, tai jos lähden ilmaisussani vaarallisille alueille: tunnetason vuorovaikutuksen.

Jäppinen onnistuu parhaiten talvisten maisemien kuvaajana, joissa liikkeelle ei ole tilausta. Sininen hetki ja Rannalla vielä sulaa, sekä Kuja merelle kuvaavat kaikki tuokioita, joissa vesi on hyytynyt jääksi, ja ilma on pakkasen puraisusta tuuleton ja kalpeankirpeä.

Sen sijaan Kesäkuun varjot vedessä eivät piirry aitoina ja Alkukesän aamu -maalauksen joenuomaa näyttää täyttävän pikemminkin hiekka kuin virtaava vesi. Lukuisista kukkamaalauksista useimmat - esimerkiksi Lupiinit, ja Kesän kukkia - ovat kauniista väreistään huolimatta kovin kuolleita kimppuja.

Poikkeuksena ovat ehkä muutamat hauskat häivytyskokeilut, kuten Sireenien aikaan. Näissäkin olisi ehkä pitänyt pohtia tarkemmin sommittelua ja varoa liikaa keskittämistä, että kuvaan olisi syntynyt enemmän jännitettä. Hetki ennen -maalaus puun alla istuvine neitoineen on auttamattoman naiivi. Keltainen kuja -teoksen keltainen valo on liian korostettu ollakseen todellinen ja toisaalta liian vaisu siirtääkseen työn esittävästä kontekstista koloristiseen tulkintamaailmaan.

Vaikeaahan elämän puhaltaminen kankaalle on, myönnän toki. Ei harrastajaa voi syyttävällä sormella osoittaa, sillä ammattilaisetkin painivat saman ongelman kanssa vuosikausia. Tärkeää taiteilijan kehityksen kannalta kuitenkin on tarkastella kiihkottomasti teoksia: onko niissä kuvan lisäksi energiaa, joka pursuu yli kankaan?

Mikäli kunnianhimoa muuhun kuin kesäisten maisemien ja kukkasten toisintamiseen riittää, teoksiin pitää saada tarkan esittämisen lisäksi, intohimoa, tuulta ja ilmaa mukaan. Nyt useimmat maalauksista eivät yksinkertaisesti hengitä enempää kuin painokuva paperilla. Talvisten maalausten kalpea valo ja pakkasen puraisu on jo etelän ihmiselle yllättävän mukavasti hallussa.

TUULA HUITTINEN