KuvataideHeikki Laaksosen maalauksia Haukkavuoren kahvila Sagassa 2.8. saakka.Heikki Laaksonen on maankuulu puutarhaesteetikko, jonka työn jälki on nostanut Kotkan Suomen johtavien puistokaupunkien joukkoon. Ei ole ihme, että hän toteuttaa kauneudenkaipuutaan myös maalaamalla. Meren rannan kasvattina se on hänelle hyvin luontuva aihe, johon hän kuitenkin on solminut henkilökohtaisen suhteen. Mieshän on maalauksissaan täysverinen romantikko, mutta tyylikkäästi, makeilematta.

Kahvilan seinillä on hänen teoksiaan puolen kymmenen vuoden ajalta, jolloin on helppo seurailla, miten ilmaisu on edistynyt. Oppia hän on hakenut ainakin Kotkan opiston maalauspiireistä. Näyttelypaikka on tilana intiimi ja asettaa maalauksille sen mukaiset vaatimukset. Jotkut yölliset aiheet kaipaisivat selvästi enemmän ja laajempaa valaisupintaa.

Värin ominaisuuksia Heikki Laaksonen näkyy punninneen tarkoin. 2000-luvun puolivälin teoksissa hän on etsinyt vihreiden vivahteita jo silloin vaakasuuntaisiin vyöhykkeisiin rakentuvissa Usva-teemoissaan. Sitten vallan ovat ottaneet siniset, melkein mustaksi tihenevistä valoa heijastaviin. Horisontti on harkitusti usein kultaisessa leikkauksessa. Ajan mittaan taivaan valaistusnäytelmä on voimistunut ja pilvien pyörteiset massat saaneet lisää merkitystä. Kuukin näyttäytyy melkein hopeisena tai ainakin värjää pilven reunan.

Uusista maalauksista parhaita ovat Mussalon valot 1 ja 2. Sataman valot kimaltavat helminauhana, kuu kulkee radallaan ja aaltojen liike on loivaa, vinosuunnassa katsojaan nähden. Tekijä ei telmi myrskyävän meren kanssa, vaan esittelee sen rauhoittavana, kutsumassa äärelleen. Lähes aina kaukaisuudessa lymyää meren sylissä saari, salattu suojapaikka, paratiisillinen kehto.

Maalausten liike syntyy siveltimen juoksutuksesta eri tahtiin. Hienoimmin se toteutuu ainoassa isokokoisessa teoksessa Ilta Afrikassa, joka näyttelyn vahvin työ. Hienoa siinä on vihervän veden kuulto ja pilvivyöryn uhkeus. Irtautuminen kotirannoilta on vapauttanut mehevään maalauksellisuuteen.

Viimeaikaisiin maalauksiin on ilmestynyt taitettuja sävyjä, ruskeaa ja harmaita. Jäin miettimään, ovatko niiden ainekset tuubimustaa ja valkeaa vai värillistä harmaata, johon tarvitaan kaikkia päävärejä. Jälkimmäinen vaihtoehto tarjoaa vivahteita moninkertaisesti.

Soisin mielelläni, että Heikki Laaksonen palaisi isojen teosten (ja siveltimien) kimppuun ja avaisi urut kokonaan. Se saattaisi viedä yhä abstraktimpaan suuntaan, mutta mitä siitä.

Säästellä ei potentiaaliaan kannata.

LEENA-RIITTA SALMINEN