Kotka-Lyypekki 40 vuotta ystävyyskaupunkeina. Taidenäyttely Puuvenekeskuksessa 31.7. saakka.Kuuden lyypekkiläistaiteilijan näyttely on Puuvenekeskuksessa kuin kotonaan. Kaikki taiteilijat ovat kokeneita ja ansioituneita. Kotkan veistospuistokaupungin kannalta ilahduttaa koosteen painottuminen kolmiulotteiseen ilmaisuun. Yhdistäväksi lenkiksi kaupunkien välillä käy myös kivimateriaali. Suurta yleisöryntäystä ei valitettavasti ole syntynyt.

Maalareita on joukossa vain kaksi. Susanna Adler luo yhteyden mereen arkkityyppisillä venemuodoilla, joita voisi katsella vain linnun silmin. Hänelle vene on perusmuoto, kulkuneuvo, suoja merta vastaan, kulttuurisen evoluution perusmerkki, avoin vastusta halkaiseva väline. Veneellä on myös monia myyttisiä merkityksiä. Siihen viittaa matka elämän merellä ja lopulta lipuminen yli viimeisen virran. Adler maalaa rehevästi ja monikerroksisesti eheää sarjaansa.

Dieter Ohlhaverin abstraktiot liikkuvat rykelminä kuvapinnalle yllättävistä suunnista. Prosessi on ikään kuin kesken, tyhjyys vasta täyttymässä. Värit ovat lempeitä ja erilaiset siveltimen loihtimat rakenteet pehmeäpiirteisiä, ystävällisiä.

En muista ennen tavanneeni materiaaliyhdistelmänä puuta ja sokeria. Renate Schürmeyer on asetellut kuin arkistoksi muistonsa 1961 Gardajärvelle tekemänsä matkan muistoja. Kiteisen sokeripinnan alta häämöttävät haaltuvat kuvat kuin kysellen, oliko se todella näin? Teokset asettuvat käsitetaiteen luokkaan ja rikkovat myös kaksi- ja kolmiulotteisen ilmaisun häilyvää rajaa.

Materiaalin ja muotokielen suhde säätelee Volkmar Schmidtin veistosten luonnetta. Marmori tiivistää puhtaan, täsmällisen, valkean idean. Kalkkikiviveistoksissa veistäjä liikkuu käsitellyn ja käsittelemättömän kohtauspisteessä. Pintarakenteen rosoisuus ja karheus viittaa ihmiskunnan primitiivisiin ensimmäisiin kiviesineisiin: työkaluihin ja alkufiguureihin. Veistos Paar I oivaltaa kahden eri kappaleen keskinäisen suhteen. Käden jälki kertoo kosketuksesta, materiaalin haavoittuvuudesta, kauneudesta näennäisen rujouden pinnan alla.

Bettina Thierig suosii useita eri materiaaleja lähtökohtanaan jo Michelangelon laukaisema ajatus, että kuvanveistäjän tehtävänä on vapauttaa materiaalin sisään kätkeytynyt aihe. Head with Hand -veistokset ovat runollisia, kaihoilevia kasvokuvia, joissa olen näkevinäni vivahduksen Etelä-Amerikan primitiivisen taiteen piirteistä. Arkaaisia ovat myös mies- ja naishahmot, tukevasti sijoillaan, omassa varassaan. Mies on kreikkalaisten kourosten tapaan sentään ottanut askelen eteenpäin, avannut liikettä hieman. Nainen jökottää maanläheisenä, vailla yritystäkään ilmaista elein tai ilmein tuntemuksiaan. Samalla tavoin tunteensa kätkevät sananmukaisesti ”kirveellä veistetyt” puiset henkilöhahmot. Ne vain ovat ja sillä siisti.

Materiaalin ylitys aineesta toiseen, kivestä paperiin ja kankaalle, on Gesche Stiegelingin minimalistisen installaation perusteemana. Aidon ja epäaidon käsitteet sekoittuvat tahallisesti. Pitääkö kiveltä näyttävän olla kiveä? Onko kyseessä eräänlainen leikki vai halu tutkia painavan ja keveän vastakohtaa, jää itämään katsojan mieleen.

LEENA-RIITTA SALMINEN