Ole Härmälä 2009: Puu, veistos.

Stockforsin ruukin kesänäyttelyt:
Korkeataide: Saimaan kulttuuriakatemia 3. vuosikurssi, 9.8. saakka. Tuija Fagerlund, Erik Löf, Jarno Rossi, Simo Mantere, Johannes Eteläinen, Katri Kokkinen, Jarmo Muurikka, Johnny Maddox, Liisa Airaksinen, Jussi Nykänen, Sini Kosonen, Eero Kovanen, Yashushi Koyama, Milla Sairanen, Henri Kivioja, Johanna Ikonen ja Ole Härmälä.
Sopeutumissyndrooma, työryhmä Filter, installaatio 26.7. saakka. Heini Nieminen, Jonna Ollikainen, Sandra Nyberg ja Arjan Smit
Pyhtään taideseuran 20-vuotisjuhlanäyttely, 9.8. saakka. Lea Jaakkola, Liisa Mäkelä, Hannele Lampinen, Aira Piela, Virpi Ylärakkola, Leila Danielsbacka, Sirkka Arminen, Aarno Jyrkilä, Maarit Peltola, Riitta Viljanen, Irja Palmu, Anu Depner, Leena Harjunpää, Ritva Hauhia, Eila Holmstedt, Maija-Riitta Jäppinen, Leena Laiho, Pirkko Åkerblom, Seija Westman, Heikki Pohjamo, Sirpa Välimäki, Eero Iivari, Anna-Liisa Lönnberg, Raili Kiili, Pirjo Kilpeläinen, Jarna Schildt ja Feodor Porokara.Taideopiskelijoiden näyttely Stockforsin vanhassa puuhiomossa on ollut jo vuosia pieni herkkupala, joten odotukseni ovat kohtalaisen korkealla. Rapistuvan vanhan rakennuksen vuosi vuodelta lisääntyvä dekadenssi vain lisää esteettistä vetovoimaa ja antaa taiteilijoille rajattomat mahdollisuudet tilankäytöllä leikittelyyn.

Korkeataide on tänä vuonna opiskelijoiden teemana. Onko nyt käynyt niin hassusti, että aiheen arvolataus on rajannut uskaliaisuutta ja jäljelle on jäänyt sinänsä aistikkaasti toteutettu näyttelykokonaisuus? Tyhjää tilaa ja avaruutta, johon nuoruuden intomielisyyttä olisi voinut purkaa estoitta, on jäänyt kovin paljon käyttämättä.

Simo Mantereen Muutos-sarjan sekatekniikka- ja öljymaalaukset ovat näyttelyn helmiä sekä värinkäytöllisesti että muodon hahmottamisen kannalta. Tuntuu kuin katselisin alkumerestä nousevaa syntymisen ihmettä. Johannes Eteläisen surrealistisissa näyissä on oma omalaatuinen rytminsä. Katri Kokkinen on tutkinut aihettaan eri näkökulmista, niin valokuvan kuin maalauksen keinoin. Niinpä mallinukkeenkin latautuu syvyyttä.

Ilmeisesti pseudonyymi Johnny Maddox kulkee Jukka Korkeilan viitoittamissa jäljissä kuvatessaan maskuliinista angstia. Penis on pääosassa ja (nais)vihaisten, rockhenkisten tussipiirrosten aihepiiri on lähes yököttävän yliseksuaalinen. Miespolot näyttävät olevan täysin valtavien käärmemäisten elintensä vietävissä ja naiset ovat yllätys, yllätys: sikoja.

Yashusi Koyama käyttää materiaaleja viisaasti ja Sini Kososen installaatio Ego on työ, joka avautuu varjonsa kautta. Itse lanka- ja mehiläisvahahäkkyrä on toissijainen. Hieno oivallus nuorelta taiteilijalta, joka pohtii ekologisuutta: mittamme on jäljessä, jonka jätämme, ei fyysisessä olennossamme.

Ole Härmälästä toivoisin vielä kuulevani jatkossa. Näyttelyn paras kokonaisuus on ehdottomasti veistos nimeltä Puu. Puu ja ympäröivä tila muodostavat täydellisen ykseyden. Melkeinpä tekisi mieleni köyttää itseni runkoon kettingillä ja vaatia teoksen pysyvää suojelua paikalle. Myös Tuija Fagerlundin pieniä litografioita ja Milla Sairasen valokuvia kannattaa katsoa kahdesti. Sen sijaan monet esillä olevista maalauksista jäävät itsetarkoituksellisen ekspressiivisiksi puoliabstraktioiksi.

Työryhmä Filterin performanssia en tänäkään vuonna nähnyt, joten arvioni on installaation varassa eli torso. Yhdeksän pienen perunamaan, kauhojen, multa- ja perunakasojen edessä tulee mieleen viimevuotinen Ars Fennica ja Maria Dunckerin teos, joka koostui mullalla täytettyyn puulaatikkoon toteutetusta tilasta ja sen perunoista rakennetuista asukkaista. Peruna on hyvä yhteisöllinen perussymboli. Elämä muistuttaa useimmiten enemmän savista pottupeltoa kuin tuoksuvaa ruusutarhaa. Siihen on vain sopeuduttava. Sanovat sitä aikuistumiseksi.

Installaation ja performanssin suhde on hienovireinen: jos tehdään pelkästään jompikumpi, silloin ladataan kaikki välitettäväksi haluttu tunne ja tieto joko teokseen tai esitykseen. Kun teos jakautuu kahtia ja performanssia ei näe, jää installaatiosta pyhästi pihalle. Jotakin hyvin tärkeää, surullista tai hulvattoman hauskaa jää kertomatta. Kun esityksiä on vain muutama, kannattaisi ehkä panostaa enemmän installaation viestivyyteen.

Pyhtään taideseuran näyttely on normaalia laajempi, mutta sisällöllisesti pääosin tuttua meren, luonnon ja kukkasten innoittamaa vuotuisen sadon peruskauraa. Arkipakoiset ruusutarhatkin löytyvät sunnuntaimaalarien paleteista. Ripustuksen suunnittelusta en kovin korkeita pisteitä antaisi siitä vastanneelle Liisa Heiskaselle.

Teosten ryhmittelyyn ja sijoittamiseen kannattaisi satsata enemmän ajatusta. Varsinkin kun kyseessä on vaativa, hallimainen tila, jonka rapistuneet seinät syövät värejä töistä. Hajanaisuudelta ei pelasta edes keskiöön sitovaksi (?) elementiksi rakennettu naivistinen ja kesäinen, satumaailma, joka koostuu Jarna Schildtin mainioista keramiikkatöistä.

Vanhat tutut: Riitta Viljanen, Liisa Mäkelä, Lea Jaakkola, Pirkko Åkerblom ja Heikki Pohjamo erottuvat omalla tyylillään joukosta. Suurin osa on mukana muutamalla tutulla, viimeisen vuoden aikana jo useampia näyttelyitä kiertäneellä työllä. Mukana on kaiku myös menneisyydestä: Feodor Porokaran Pyhtään rantoja kuvaava akvarelli on löytänyt tiensä itseoikeutetusti seinälle.

Sirpa Välimäen hienopiirteiset naisprofiilit ja Leena Laihon graafiset työt viehättävät. Jälkimmäinen saa yksinkertaisin keinoin mielenkiintoisia pintoja aikaan. Veden kovin erilaista mutta onnistunutta käsittelyä on Leila Danielsbackan Lean Vaja-maalauksessa ja Pirjo Kilpeläisen Silta-akvarellissa. Toivon myös, että Seija Westmanin sisäinen valo ei oikeasti katoa. Hänen kolme akvarelliaan (Sisäinen valoni katoaa, Valo, elämäni instrumentti ja Sinä minussa) ovat teknisesti hakeva mutta tunnelmaltaan vakuuttava kasvutarina.

TUULA HUITTINEN