Sisko Nampajärvi ja Olavi Heino. Valokuvia ja maalauksia. Haukkavuoren näkötornin kahvila 12.7. saakka.Meri tulvehtii vanhaan majakkaan tänäkin kesänä taiteilijapariskunnan Sisko Nampajärven ja Olavi Heinon valokuvien ja maalausten muodossa. Nampajärven kameran etsin on tällä kertaa kiinnittynyt horisonttiin ja tutkinut tuota kaukaista vaakaviivaa erilaisissa olosuhteissa. Joissakin kuvissa horisontti piirtyy terävänä, toisissa meren ja taivaan raja katoaa ja maapallon laita lakkaa olemasta.

Kuulumme yhteen jakamattomaan universumiin, taivaan avaruus ja maa. Ihminen on kuvissa sivuroolissa, samoin hänen tekemänsä laitteet: sillat, laivat ja lentokoneet. Ne ovat kuitenkin mukana, osaltaan muokkaamassa näkemäämme ja suhteuttamassa havaintojamme.

Osa kuvista on tavanomaisia: auringonvälkkeisiä meren selkiä, laivoja sataman suulla tai kaukaisen saaren yksinäinen majakka keskellä äärettömyyttä. Joukossa on muutama humoristinen herkkupala, esimerkiksi sinisistä sinisin kuva, jossa vettä ja taivaanrajaa halkoo pitkä silta, jota yhtäaikaisesti ylittävät lintu ja lentokone. Perspektiivi on jotenkin niin merkillisen litteä, että etäisyyshavainto katoaa ja kumpikin näyttää samankokoiselta.

Pidän edelleen Nampajärven kolmen kuvan sarjasta, Aamu, jonka olen viimeksi nähnyt aluetaidenäyttelyssä Kouvolassa. Sen pienimuotoinen herkkyys ja aamuhetken tunnelman tavoittaminen osoittavat erinomaisen oivaltavaa kameratyöskentelyä.

Pienessä kuvaformaatissa on jotain ihanan aitoa, se pakottaa katsojan tulemaan lähelle. Mieleen kohoaa vanhoja valokuvamuistoja kotialbumista: nuo vanhempieni nuoruudesta kertovat pikkuruiset, piparkakkureunaisiksi leikatut mustavalkoiset, jo haalistuvat maisema- ja kaverikuvat. Sellaisia kuvat olivat ennen, intiimejä, kahdenkeskisiä kohtaamisia.

Olavi Heinon maalaukset nousevat samasta maaperästä (en sano vesiperästä, se kun antaisi väärän sävyn väitteelleni, vaikka elementtinä olisi oikeampi) kuin Nampajärven kuvat. Yhteisillä vesillä on liikuttu. Perinteinen roolitus merenkulkijamiehestä ja rannalla odottavasta vaimosta kääntyy kuitenkin hauskan modernisti ylösalaisin.

Siinä missä Nampajärvi tuulta uhmaavan merenkulkijan lailla katsoo rohkeasti aavaan horisonttiin, tallustelee Heino pääosin rannoilla, katse rantavesissä. Sieltä hän etsiskelee pieniä yksityiskohtia ja tallentaa niitä öljyvärein useimmiten tummapohjaisille kankaille. Valonvälke vedessä vastarannalla on tuttua Heinoa, niin myös ihmisen kuvaaminen selkäpuolelta ja rantakivien välissä piilevien vesialtaiden ja kivenlohkareiden pintojen tutkiminen.

Paikoitellen pyöreänä mollottava kuutamo, välkkyvät vedenselät ja selin nököttävät ihmishahmot tuntuvat jo liiankin naiiveilta ja toistetuilta. Tämä on kuitenkin tyylilaji jonka taiteilija on valinnut ja tekemänsä hän toteuttaa huolella ja kiistämättömällä taidolla. Siveltimenvedot ovat tarkoin harkittuja tietoisia. Mitä siitä, jos mies on romantikko. Itse asiassa sitä lajia tarvittaisiin tällä puolen horisonttia ehkä muutama enemmänkin.

TUULA HUITTINEN