Unia järjestyksestä. Taidegraafikko Anita Jensen. Artpurha 5.7. saakka.Artpurha puoltaa jälleen paikkaansa yhtenä Kouvolan kauneimmista ja varmaan näyttelyn pystyttäjälle haastavimmista näyttelypaikoista. Anita Jensen on palkittu taidegraafikko, jonka töitä löytyy merkittävistä kotimaisista kokoelmista. Näyttelyitä hänellä on ollut tasaisesti Suomessa ja ulkomailla 1980-luvulta alkaen.

Keskeinen kiinnostuksen kohde, josta hän on hakenut keinoja ja voimaa ilmaisulleen, on japanilainen kulttuuri. Teoksissaan hän rytmittää kauniisti gravyyritekniikoita ja valokuvaa: muun muassa vanhoja anatomiakuvia, luontokuvia ja aikaa ja glamouria henkiviä studiokuvia.

Teokset on koottu neljästä vuosina 2007-2008 toteutetusta teossarjasta: Harhaileva linssi, Näköala, Intohimojen kokoelma ja Näytös. Kollaasinkaltaiset työt on vedostettu joko alumiinille tai paperille.

Kokonaisuus on pienintä yksityiskohtaa myöten hallittu. Rajalliset värit, uhkea, intohimoinen punainen ja hennot sateenkaaren sävyt täydentävät seepioitunutta mustavalkokuvaa ja syvänmustia pohjia.

Jään jälleen kerran miettimään sitä, miten taiteilijat näkevät. Siinä kun tavallinen Maija Meikäläinen syksyisessä metsässä poimii sieniä koriinsa, olivatpa haperoita, rouskuja tai vahakkaita, mietti hän useimmiten niiden käyttötarkoitusta. Pannako suoraan pannulle, ryöpätäkö vai peräti raakana maistaa? Voipa joku uskalikko jopa ihastella madottomuutta ja lakin ehjää reunaa.

Mutta kuinka näkee taiteilijaksi syntynyt? Hän nostaa kalpean vahakkaan maasta ylös valoon. Pyyhkäisee varovasti pintakelmua rikkomatta ylimääräiset kuusenneulaset kuultavan lakin päältä. Tarkastelee hellästi käännellen notkeana kaartuvaa valkoista jalkaa.

Kuin välähdyksenä toisesta maailmasta, hän näkee silmissään joukon puuammeessa kylpeviä hentoja maiko-tyttösiä, joiden kirsikankukankuultavat jäsenet ojentuvat solakoina ja virheettöminä kuin kuusikon uumenissa hohtavat vahakkaat? Niinkö se tapahtuu? liekö sillä väliä. Valmis, täydellinen tuotos on nähtävissä teoksessa: Sarjasta Näytös 6 (no 12).

Rinnastukset luonnon muotoihin, ihmisen anatomiaan, kärpässieniin, simpukoihin ovat jotenkin ainutlaatuisia. Kaikki toistuu, pienimmästä suurimpaan, maailmassa ei ole mitään uutta, ei mitään outoa. Kauneus on kaikkialla.

Onko taiteilija meidän palvelukseemme annettu ahkera kameran linssi, silmän kirkas lasiainen, salaperäinen unien ja alitajunnan tulkki, jonka kuplassa maailmamme selittyy ja järjestyy tavalla, johon vähäisemmällä mielikuvituksella varustettuina emme itse kykene?

Jensenin kuvien sisällöllistä ja esteettistä tulkintaa voisi jatkaa loputtomiin: idän ja lännen kulttuurinen kohtaaminen, naisen asema ja seksuaalisuus, kuvaajan ja kuvattavan suhde, historiallisen aikajatkumon rooli kuvissa, muodon etymologia ja orgaanisen luonnon estetiikka, muotojen toistuminen solutasolta aina suurempiin ja suurempiin organismeihin?

Teoksia voi myös vain katsoa nauttien niiden kauneudesta. Suosittelen lämpimästi jälkimmäistä tapaa. Itse koin ihmetystä, joka valtaa minut kun näen jotakin joka hipoo omassa lajissaan täydellisyyttä. Kuinka onkaan mahdollista, että joku näkee näin puhtaasti ja osaa tehdä juuri oikeita valintoja?

Puhdas ihmetys on tänä turhuuden aikana harvinaista herkkua.

TUULA HUITTINEN