Maalauksia. Mikko Sakala.
Kouvolan taidemuseo 30.8. asti.Vuosia sitten näin elokuvan, joka käsitteli vaikeaa teemaa: taideteoksen syntyä. Se oli Victor Ericen, Unelma valosta (1992). Tapahtumat sijoittuvat pieneen pihapiiriin, jossa taiteilija, Antonio Lopez, maalaa kuvaa kvittenipuusta. Ystävät käyvät kylässä, tehdään remonttia ja keskustellaan loputtomasti. Vuorokaudet vaihtuvat, valo elää puun lehdillä ja taideteoskin löytää kuvallisen muotonsa. Ei muuta.

Taideopettajana tunnetun, 1984 Suomen taideakatemian koulusta valmistuneen kuvataiteilijan, Mikko Sakalan (s.1961), tuoreen näyttelyn suuret, mustien kiemuroiden kirjomat maalaukset ovat pinnalta katsoen valovuosien päässä esittävästä kuvasta kvittenipuusta. Mutta eipä tässä mielleyhtymässä olekaan kysymys esittävästä tai ei-esittävästä. On kysymys taiteesta, joka ei avaudu hetkessä. On kysymys tarpeesta, joka uhmaa odotuksia ja panee etsimään sisäistä rakennetta, jonka näkee tai kokee arvokkaaksi löytää. Tavalla tai toisella.

Näyttelyssä on esillä vain kuusi öljymaalausta. Mutta niissä onkin pohdittavaa ihan riittävästi.

Tyylilaji? Joku kutsui surrealistisiksi näyiksi. Voisipa puhua abstraktista ekspressionismistakin. Ja onhan teoksissa värillä lähes koloristiseen määrittelyyn yltäviä merkityksiä. Arkkitehtoniset, metallista valetut tai taivutetut yksityiskohdat uhkaavat jo maalaustaiteen ja kuvanveiston lokerointia.

Nimet tarjoavat johtolankoja. Värit liikkuvat herkistä sinisistä ja harmaasävyistä intensiivisen punaisen kautta lämpimään keltaiseen, joka peittää teoksen, Lähteä. Teoksesta löytyy konkreettista totutun murtumista jo maalauksen ulkoisen muodon tasolla. Värillä on riisuttu lähtemiseen usein liitetty mollivoittoinen melankolia. Ehkäpä taiteilija ei katsokaan aiheeseen tarkkailijana vaan toimijana. Lähtemiseen tarvitaan energiaa. Se on aktiivista irtiottoa, liikkeellä oloa, joka on kaiken olemisen ydin.

Abrazo (Halaus), on jotenkin jakautunut. Eikä vain maalauspintaa katkaisevien pienojen vuoksi. Koen sen valuvat värit tunnelmaltaan raastaviksi. Ja toisaalta, ehkä pienat ovatkin runko tai käsivarret, joiden väliin kohtaamisen lämpö(?) punertuu. Giro (Ympäriajo, Pyörähdys) on kirjottu mustin kiemuroin, jotka ovat kuin pakenevien lintujen lentoratoja.

Syksy on hyytymässä kylmään, jonka viiltävyyttä pintaa leikkaavat teräsosat korostavat. Talvi ei yllättäen väreilekään vilua vaan täyttyy pehmeästä harmaasta ja valettujen pronssioksien heittämistä varjoista hangella. Aperto (Pinteessä), on sukellus varjoihin, jotka katseen alla kolmiulotteistuvat. Todellisuus on verkko, joka hauraasti kutoutuu kuljetuista poluista, kenties luomistamme muistijäljistä.

Maalaus on kaksisuuntainen matka. Kun taiteilija työskentelee vilpittömästi omista tunteistaan ja tavoitteistaan lähtien, päätyvät teokset aika ajoin todellisiksi välittäjiksi. Ne rakentavat tiensä katsojien omiin sisäisiin kokemuksiin, joiden kautta yksilölliset - ne ainoat todella tarpeelliset - tulkinnat syntyvät.

Taiteesta kirjoittavana kalastankin kovin liukasta saalista pyrkiessäni selittämään sanoiksi visuaalisista havainnoista syntyviä kokonaisvaltaisia kokemuksia. Iloitsen siitä, että kaikki taide ei, populaarikulttuurin kovasta paineesta huolimatta, suostu muuttumaan helpoksi ja kertakäyttöiseksi. On suotavaa, että kaikki kokemukset eivät yhdellä kerralla avaudu tai tyhjenny.

Yhtä vähän kuin Ericen elokuvaa, suosittelen Sakalan maalauksia kiireisille ja kärsimättömille. Niille, joille kokemus on ymmärtämistä tärkeämpää, ne voivat olla kiintoisa elämys, jossa hetkellisyydellä ja sattumallakin on sijansa.

Tuula Huittinen