Lea Jaakkola. Maalauksia, Haukkavuoren näkötornin kahvila 21.6. saakka.Pyhtääläinen pitkän linjan harrastajataiteilija Lea Jaakkola ei tyydy siveltimeen vaan tarttuu palettiveitseen aivan yhtä hanakasti ollessaan öljyvärin levityspuuhissa. Usein konsti toimiikin mainiosti ja töistä putoaa pois harrastajamainen pikkusievyys ja turha yksityiskohtien silottelu. Veitsi kun ei ole mikään tarkkuustyökalu. Kantona kaskessa vaanii paksu ja tarkoituksettoman kuulloton maalipinta.

Tuoreista töistä kootun otoksen harvat ihmishahmot eivät ole kovin moniulotteisia. Teoksessa, Juokse hepo hiljaa, sekä kokonaisuus, että hahmo jäävät personifioitumatta. Se lienee kai tarkoituskin? Hevosen harjan hulmahduksessa on lupaavaa, ilmavuutta. Pilvetön taivas -maalauksen tyttö on myös reippaassa liikkeessä, ja se lieneekin työn keskeinen funktio: kuvata keväistä, irtonaista iloa kiveltä kivelle hypellessä.

Keskusteemana onkin maisema, ei ihminen. Luonnon tekosia, ruskaa, suota, kaamostakin Jaakkola kokeilee hahmotella, tosin löytämättä kohdetta kovin sisäisesti. Mitä kauemmas rannikolta mennään, sitä pidemmälle aito tunnelma karkaa. Maalaukseen, Seesteistä, löytyvät jo oikeat, meren lahdella eläjälle tutuiksi tulleet sävyt.

Näyttelyn parhaimmisto löytyy ihmisen muovaamaa kesäparatiisia, puutarhaa kuvaavista töistä. Kukkivan kevään hedelmäpuut huojuvat yhtenäisenä värimassana, latvukset uuden kesän lämmöstä ja kasvun innosta punertuen. Ovatko puut omenoita vai kirsikoita, jää katsojan ratkaistavaksi. Niin sen pitääkin olla.

Talo rannalla -maalauksen sommittelullinen rytmi on napakka ja johdattelee suoraan sisälle teokseen. Pystysuuntainen sommittelu on velkaa itämaiselle maisemamaalaukselle. Pehmeät, kesäisen heleät värit ja onnistuneet, keveät, viileänliilat varjot kannattelevat seesteistä tunnelmaa. Polku rannalta taloon tuntuu tuttuakin tutummalta.

Tuleepa mieleeni hauras yhtymäkohta erääseen suureen maalariin, joka väsymättä kuvasi omaa puutarhaansa. Hän rakasti työtään ja kohdettaan, jolloin teoksista tuli niin kantavia, että niiden innoittavuus yltää meidän päiviimme saakka. Kuuluisa puutarhakin on taiteilijoiden ja kukkafanaatikkojen jatkuvan pyhiinvaelluksen kohde. Kuten arvaatte, muistelen Claude Monet’a.

Jos Talo rannalla on kolmiulotteisuudessaan täysosuma, ovat sen viereen sijoitetut, sinänsä sievä Huvimaja ja Kesäkoti yksiulotteisempia kokemuksia. Katsokaapa itse ja miettikää, mikä ero on onnistuneella, liikkeen sisälleen vanginneella sommittelulla ja staattisella tai liian tukkoon maalatulla työllä.

Entäs Kesäkodin laiturin pylväät? Eiväthän ne uppoa veteen ollenkaan. Vesi muistuttaa pinnaltaan hyydytettyä geeliä. Osassa teoksista tuntuu kuin väreistä puuttuisi tarpeellinen syvyys ja työ olisi jäänyt aavistuksen verran kesken, näin vaikkapa maalauksessa Juokse hepo hiljaa. Osa taas on liian tukkoon maalattu, kuten esimerkiksi Suopursut. Oikeaa hetkeä lopettaa on usein kovin vaikea löytää.

Tuula Huittinen