Jussi Aalto
Muotokuvia 1965-2009
Kotkan valokuvakeskuksessa 19.6.2009 saakka.Valokuvataiteilija Jussi Aallon, s. 1945, sitaatti paljastaa olennaisen muotokuvaamisesta: persoonallisuudessa yhdistyvät ulkonäkö ja sielu. Valokuvaajan tehtävänä on suostutella esiin molemmat. Siihen tarvitaan kuvaajan ja kuvattavan yhteinen sopimus ja otolliset olosuhteet. Näyttely esittelee taiteilijan tuotantoa vaihe vaiheelta. Kuvattavat vaihtuvat, mutta samalla valotus kohdistuu taiteilijuuden eri periodeihin. Katsoja pääsee perehtymään valokuvauksen filosofiaan. Siihen, mikä erottaa kuvien jokapäiväisen näpsyttelyn taiteesta.

Parisataapäinen kavalkadi on järjestetty teemojen ja valokuvauskeinojen mukaan. Samalla tulevat esitellyiksi esikuvat: armenialaissyntyinen Yosuf Karsh, jonka tunnetuimpia henkilökuvia on Winston Churchill v. 1941. Toiseksi idoliksi paljastuu kuuluisa muoti- ja henkilökuvaaja, yhdysvaltalainen Richard Avedon. Molemmilta on Aallon henkilögalleriassa vaikutteita, jotka vähitellen jauhautuvat tekijän omaksi käsialaksi. Yhteistä on mustavalkokuvan ylivoimaisuus.

Erilaiset leipätyöt vuorottelevat kuvaamisen kanssa ja suhdanteet heiluttelevat toimeentuloa. Väliin mahtuu peräti 19 vuoden paussi näyttelyjen järjestämisessä, mikä vivahtaa paitsi suhdanteisiin myös mahdolliseen henkilökohtaiseen taiteilijan roolin murrokseen. Pysyvin jälki tuotannosta jää kuvateoksiin, joita Aallolla on tilillään seitsemän.

Suurelle kansalle kuvaaja on tullut tutuksi poliitikkojen kuvaajana, joka on tallentanut aikakirjoihin runsaan joukon eturivin vaikuttajia presidenteistä valtiovallan palvelijoihin. Puolivartalokuvissa presidentit esiintyvät vailla pönäkkää juhlavuutta valkoista taustaa vasten. Asennot korostuvat ja terävin huomio kiintyy kasvoihin. Aallon henkilökuville on tyypillistä, että kohteet ovat tosissaan, eivät juuri veikistele kameralle, vaan katsovat suoraan kohti, keskittyneesti.

Tähän valikoimaan ovat päässeet myös Kotkan pojat Esko Almgren ja Taisto Sinisalo.

Kuvaaja on saanut mallin hetkeksi luopumaan opetelluista poseerauksista, he vain ovat, omana itsenään, ryppyineen ja vinoon vinksahtaneine solmioineen. Erityisen harmoninen on harmaalle taustalle kuvattu Mauno Koivisto, josta syntyy mielikuva vanhenevasta miehestä, joka hetkeksi on keskeyttänyt lukemisen ja vilkaisee kuvaajaa lasiensa yli. Sama älykkään ihmisen harkitsevuutta edustaa koko joukko 1970- ja 1980-luvulla kuvattuja eri alojen taiteilijakasvoja alaviistoon silmäilevästä Tarmo Mannista filmitaivaan idoliin Catherine Deneuveen, joka läsnäolon olon tunteessa häviää reippaasti vaikkapa Märta Tikkaselle. Väri tulee mukaan vasta aivan viime vuosina.

Työtätekevien muotokuvissa ääripäät löytyvät outokumpulaisesta tienpäällystäjäporukasta ja jo digiajan rahansijoitusammattilaisista. Katsojan myötätuntoa herättelevät etutöölöläiset Nervanderinkatu 2 E:n asukkaat, jotka enimmäkseen ovat yksineläviä, ikääntyneitä naisia. Samalla tallentuu palasia kerrostalokotien miljöistä. Äskeisellä New Yorkin matkalla mietin, miten saisi kuvattua metrossa monenkirjavia matkustavaisia. Jussi Aalto on toteuttanut sen oikeasti Helsingissä, istumalla vastapäätä, esittelemällä itsensä ja suostuttelemalla kuvaukseen minuutiksi, elokuvalippua vastaan.

Nautin tavattomasti vähän harmahtavista A-nelosista, joissa Aalto kertoo työskentelynsä taustafilosofiasta. Teoria ja käytäntö ne tässäkin täydentävät toisiaan.

Leena-Riitta Salminen