Ulla Rantanen: Maamerkki, litografia, 2005

Ulla Rantasen grafiikkaa Kotkan Vanhalla paloasemalla 5.6. saakka.Ulla Rantanen on ollut suomalaisen kuvataiteen keskeisiä hahmoja jo 1960-luvulta lähtien. Vuosikymmenten mittaan hän on säilyttänyt oman taiteellisen laatunsa. Sen ydin on syvällisessä näkemyksessä, johon hän on ammentanut aineksia tarkkailemalla, mitä on meneillään. Viimeisten vuosien teoksissa on korostunut ainutkertaisen, henkilökohtaisen kokemuksen kuvaaminen, kääntyminen sisäänpäin.

Teoksista syntyy tuntuma, että taiteilija ei tietoisesti tavoittele elämyksiä, vaan ne tulevat omia teitään, kuin tuulen tuomana. Hän kiinnittää ne hetkeksi paikoilleen, tutkii perin pohjin ja päästää sitten pakenemaan ja avaa oven uudelle.

Intensiteetti tiivistyy muutamaksi maanläheiseksi väriksi, muutaman harvan vedon varaan. Lavealla lastalla pyyhkäisty sävy on tiheimmillään kuin valoa läpäisemätöntä muuria, kun taas toisaalla hapertuu hauraaksi, tuskin kuvapintaa hipaisevaksi pitsiksi.

Afrikka on visuaalisesti unohtumaton, tiedän kokemuksesta. Kuvittelen, että Ulla Rantanen on vaeltanut savannilla, pysähtynyt hetkeksi, katsonut itään ja länteen pitkin horisontin viivaa, hengittänyt auringon kovettaman maan ja karrelle palaneitten kasvien tuoksua. Tai kohdannut sateen aukaiseman joenuoman, nähnyt miten vesi kovertaa siihen kuohuvan virran, joka sitten auringon porotuksessa kuivuu lätäköksi ja haihtuu ilmaan. Vedokset Savanni ja Lähde välittävät paitsi näyn, myös tuoksun ja kuuman tuulen.

Näyttelyn kolme Boma-teosta varioivat samaa teemaa: kaarevaa tilaa, johon on pääsy yhdeltä suunnalta, kapeasta aukosta. Miltä se suojaa? Pääseekö sieltä pois? Primitiivinen rakennelma, joka Boma III:ssa väkisin mielikuvissa ottaa kuivuneen risun materiaalitunnun, on arkkityyppinen tila. Se voisi olla myös ansan abstraktio, varmemmin kuitenkin tunteen, pelon tai turvattomuuden visio.

Teos Kehä kiertää samaa kuviota palaneen maan sävyissä, elämän peruskuviona.

Samaa Afrikan julmaa kauneutta luen teoksista, joissa koirahahmolla on vartijan rooli. Pedosta ei näy jälkeäkään, mutta ikään kuin haistelisivat tuulta, joka tuo vaaran hajun. Pelonkuva-etsauksessa eläin on painautunut matalaksi, maata vasten, piiloon.

Litografiat Maamerkki ja Portti pysäyttävät kulkijan savannin aavalla aukealla. Niiden jylhyys on lähes uhkaavaa, ne tulevat kohti, niiden läpi ja lähelle on mentävä, halusi tai ei. Värityksessä on uhkaavia jännitteitä, raskaita harmaita ja tihenevää mustaa. Ajopuissa on samaa patoutunutta energiaa eikä niiden kulkua voi vangita tai muuttaa.

Ulla Rantasen kuvakieli on pelkistynyt matkan varrella ja hän on karsinut selvät viitteet ja ”sivulauseet” pois ja tähdännyt suoraan tunteen ja elämyksen ytimeen. Afrikka on oiva paikka pohtia, miten vähän todella tarvitsee ja toisaalta: miten vähästä voi rakentaa kestäviä merkityksiä.

LEENA-RIITTA SALMINEN