Kari Södön veistoksia galleria Uusikuvassa 31.5. saakka.Oululaisen kuvataiteilijan Kari Södön (s.1963) sekatekniikkaveistosnäyttely on hauska kokemus. Maalatuista, värikkäistä, uusista, vanhoista ja uusvanhoista ajopuunpalasia muistuttavista osasista kootut veistokset täyttävät tilan ilmavasti äärimmilleen. Ensimmäinen mielikuvani vedenalaisesta maailmasta, jossa kirjavat korallit kasvavat sattuman sanelemina toinen toistensa päälle, huojuen hiljaa veden virtauksen myötä, ei väisty. Olen kuin pieni iloinen kala, joka puikkelehtii veistosten välissä huolta vailla.

Taiteilija on antanut puuveistokselle uuden ilmiasun. Nämä eivät ole Vaahteramäen Eemelin puu-ukkoja mutteivät myöskään Eeva Ryynäsen kareliaanisia kansanrunoja. Eivätkä ne ole pitkälle tuotteistettua puutaidetta, kuten esimerkiksi Pekka Nissisen Poikilot. Södö on tavoittanut teoksissaan alkukantaista iloa, mikä on tervetullut lisä totiseen maailmaamme, jossa erilaiset uhkakuvat seuraavat toisiaan. Milloin on lamaa, milloin sikaflunssaa, milloin Matti Nykänen tai Johanna Tukiainen julkaisevat uuden levyn?

Kuvittelen, että Södön suurissa veistoksissa - Huima sattuma, Strange Fruit, Wicked Game, Play with me, Adaptable, Surrender ja Learning to Fly - polveileva leikkimieli ja värikäs runsaus löytävät todelliset sukulaissielunsa alkuperäiskansojen taiteista sekä naivistien ja ITE-taiteilijoiden riemunkirjavilta takapihoilta. Vaikka kyseessä onkin koulun käynyt, ns. oikea taiteilija, onnekseen/onneksemme hän ei ole kadottanut positiivisella tavalla lapsenomaisen avointa lähestymistapaa materiaaliin ja taiteeseen.

Töistä välittyy lähes maaninen tekemisen tarve ja puun käsittelyn taito. Vannesaha on soinut ja jokainen pinta ja viiste saanut osakseen veistojäljen. Onko se sitten Kankaanpään taidekoulussa imetyn koulutuksen, kypsytellyn taidon vai taiteilijan musiikillisen taustan (Södö on myös soittava ja laulava rockmuusikko) ansiota, on huomattavaa, että kirjavasta runsaudestaan huolimatta veistokset eivät ole visuaalisesti äänekkäitä. Jos ne näyttävätkin hetkittäin lähes banaaleilta suolenpätkiltä, eivät ne kurise, huuda tai melua. Ne laulavat hiljaa, vähän kuin veden alta.

Seiniä kiertävät puiset, palapelimäiset reliefitaulut ovat toisesta maailmasta. Eivät toki värien tai työn puolesta. Hauskuutta, keveyttä ja rosoista käsityön jälkeäkin löytyy. Mutta voimakkaimpana niistä huokuu kesyys. Vaikka osa teosten kuvioaiheista periytyy lappilaisen mytologian shamanistisilta juurilta, jo latinankieliset nimet - Interludium, Permeo, Enitor, Curiositas?- kertovat, että nyt on etäännytty kokemuksen ytimestä ja astuttu alkumeren pohjalta sivistyksen siloiselle hiekalle.

Pienet taulut ovatkin oivallisia sisustuselementtejä moderniin kotiin, kuten paikalle osunut kuvataiteilijaystäväni lausahtaa. Södön graafikonkoulutus näkyy niissä paljaimmin. Ehkä ne ovatkin henkisesti eräänlaista puulle siirrettyä sisustuksellista värigrafiikkaa. Toimivaa ja kaunista, mutta ei missään nimessä samalla tavalla mukaansa tempaavaa, tunteita ja alkuvoimaisia mielikuvia herättäviä kuin suuret veistokset. Rehellisesti sanottuna: minun tulee vielä ikävä Huimaa sattumaa.

TUULA HUITTINEN