Finlandia. Kansallismaisema. Valokuvat ja videoteos. Kari Pullinen ja Rosa Liksom. Kotkan valokuvakeskus 23.5. saakka.Kirjailija, kuvataiteilija ja monilahjakkuus Rosa Liksom (s.1958) ja valokuvaaja Kari Pullinen ovat tarttuneet aiheeseen, joka antaa kipinää keskusteluun. Heidän videoteoksessaan ja valokuvissaan puolenkymmentä perinteiseen musliminaisen asuun, burkhaan, verhoutunutta naista vaeltaa läpi kareliaanisen kansallismaiseman. Kirjailija Timo K. Mukan henkiseksi perilliseksi kutsuttu Liksom, syntymänimeltään Anni Ylävaara, on uransa alusta saakka ollut keskustelun herättäjä, joten lähestymistapa jatkaa hänen kohdallaan tuttua taivalta. Pullisen kanssa hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa elokuvissa, Risto (1999) ja Hysteria (1993).

Burkha on vaatekappale, joka peittää oikeauskoisen islamilaisen naisen päästä varpaisiin. Kaidan, kirjotun silmikon lävitse nainen voi suunnistaa. Se on asu, joka nostattaa tunteet iholle läntisessä maailmassa nykyisin huomattavasti ripeämmin kuin puolipukeiset kalenteritytöt. Kaiken peittävän vaatteen on sanottu suojaavan naista, joka vaatteen verhoamana voi liikkua vapaasti, herättämättä ei-toivottua huomiota. Ulkopuolinen ei voi tietää asun sisällä piilottelevasta naisesta, millainen hän on tai onko hän edes nainen. Elekielikään ei paljasta mitään, niin tarkoin viitta riisuu yksilöllisyyden ja kätkee kantajansa.

Jättäen ilmiselvät feministiset vapaus- ja vankilateoriat sikseen, voikin ajatella, että ehkä tämä salaperäisyys on yksi syistä, jotka saavat länsimaisen ihmisen vihaiseksi. Emme todellakaan voi tietää, emme millään tutulla keinolla ottaa haltuun ja omistaa tätä ihmisolentoa. Hänen todellinen olemuksensa säilyy aina arvoituksena.

Myös graafikko Saara Pakarinen on sekatekniikkateoksissaan käsitellyt aihetta. Pakarisen teoksissa burkhan silmikko kuitenkin paljastaa silmät, sielun peilit. Liksom ja Pullinen jättävät naisensa hahmottomiksi ja muodottomiksi, irrallisiksi, joukkoon kuulumattomaksi osasiksi maisemaa. Ihminen sinänsä ei olekaan tärkeä? Maisema on? Ihmisen yksilöllinen hahmo on yhtä merkityksetön kuin alati uusiutuvan puun. Jos puu syksyllä varistaakin lehtensä, kasvaa se keväällä uutena. Niin uudistuu myös ihminen osana luontoa, ei yksilönä.

Roni Martinin muutamia sävelkulkuja hypnoottisesti toistavan musiikin säestämä videoteos on kuvakavalkadi, joka yhdistää hitaan ja polveilevan liikkeen avulla seinillä näkyvät kuvat toisiinsa.

Naiset vaeltavat editsemme kuin kummalliset sinisiipiset muuttolinnut. He riippuvat puussa kuin oudot hedelmät tai istuvat vesikivellä ja uupuvat mättäälle Marjatan lailla. Kansalliset ja ylikansalliset teemat toistuvat niin kuvissa kuin sommitelmissa.

Kaapuihin sulkeutuneiden/suljettujen naishahmojen sijoittelu metsän hämärään salaperäisyyteen, onkin kaikesta kuvallisesta silosäkeisyydestä huolimatta varsin osoittelevaa ja vastakohtaisuuksista voimaa hakevaa. Ehkäpä se on tietoista pyrkimystä rikkoa kuvitteellinen harmonia. Ehkä se syntyy halusta ravistella käsitystä myyttisestä, koskemattomasta idyllistä. Toisaalta luonnon koskemattomuus myös korostuu rintarinnan näiden katseella koskemattomien olentojen kanssa.

Valokuvat ovat pysäyttäviä ja teknisesti teräväpiirtoisia. Naiset näyttävät paikoin kuin kuviin liitetyiltä, eivät osilta todellista kuvaa. Liekö sekin tietoinen tehokeino leikkiä yhteenkuuluvuuden ja sivullisuuden risteävillä teemoilla. Kuvaaja on pelkistänyt sommittelut ja maisemat äärimmilleen niin, että naisten vaatteiden voimakas sini hallitsee tilaa. Kuvia ei voi ohittaa. Jos maisema säilyykin, muuttuu maailma ja siihen tulee osia, joihin on pakko ottaa kantaa.

TUULA HUITTINEN