Satu Suomensyrjä 2007: Koputan Ikkunaasi aamulla. Betoni. Taka-alalla Aili Kollanuksen, Väinö Pasasen, Maija-Riitta Jäppisen ja Anja Pakkasen töitä.

Haminan taideseuran kevätnäyttely. Haminan kirjastogalleria 16.5.2009 saakka.Haminan taideseura on jälleen luottanut Heta Kanaseen näyttelytöiden valitsijana, eikä turhaan. Syksyn Ihminen-näyttelyyn verraten tämä on kuitenkin ehkä hieman vaisumpi kokonaisuus. Taideseuran puheenjohtajan Sinikka Arolan mukaan näyttelyä ei sidottu aiheeseen.

Tekijöille annettiin vapaat kädet ja toivottiin reipasta materiaalin käsittelyä ja kokeilumieltä.

Sitä saisi näkyä enemmänkin, turhan moni tukeutuu tuttuun. Joskus pitää uskaltaa repäistä. Voihan siinä käydä niin, että tulee hienoisia ylilyöntejä, kuten Arolan kaksiosaisessa installaatiossa, Alttari, joka runsaudessaan lähentelee ITE-taiteen villejä virityksiä. Osiin paloiteltuna siinä on unenomaisen suloisia yksityiskohtia, joista ei voi olla pitämättä. Käsittääkseni teos onkin tietoinen heräte havaitsemaan kauneutta ja samalla eräänlainen itämainen benjihyppy kierrätystaiteen maailmaan.

Kierrätystä ja 50-lukua henkivät myös Asta Liljanderin paperityöt, joista näkyy hauskasti kuinka sommittelun ja värin elementteinä voi toimia muukin kuin maali, ja maalata voi toisinkin kuin pensselillä. Vaikkapa Liljanderin lailla värillisillä paperinsuikaleilla tai veitsellä kuten Anneli Moilanen, joka on vuollut öljyväriä vanerilla uskollisena tutuille teemoilleen: mytologia ja muodonmuutos.

Toivo Niskasen Tanssi on liikkeen vangitseva, kuvallisesti virkistävä poikkeus. Myös Riitta Viljanen, jonka pastellit ovat taattua laatua, tavoittaa dynaamisen liikkeen vauhdikkaan merellisessä valokuvassaan. Ritva-Liisa Reinikkala leikkii näkökulman muutoksella. Hänen pastelleissaan nainen siirtyy objektista saalistajaksi ja tyttöenergia puhkuu vimmaisesti teoksessa Myrskyn silmä.

Katarina Ögårdin värisilmä ja muodon taju eivät edelleenkään petä. Monotypiat ja carborundum Artisokka III eivät ehkä kokeilullisesti kuitenkaan edusta kovin suuria ihmeitä.

Pia Hinttula etsii siltaa sanan ja kuvan välille auringonlaskun autereisin värein kirjailemassaan versiossaan Aale Tynnin rakastetusta runosta, Kaarisilta. Päivi Kimmon sekatekniikkatöissä tarina kehystää pientä teosta kirjan muodossa. Tarina onkin usein teosta suurempi ja syvempi, mutta kätketty. Autuas se hetki kun teos avaa ovensa katsojalle ja kaksi maailmaa yhtyy yhdeksi.

Irma Kuittinen jatkaa materiaalintutkimusmatkaa vedestä jäähän, joka näyttää olevan edellistä vaikeampi elementti. Mirja Marttilan maisemissa akryyliväri leviää paksuna mattona. Siitä löytyy kyllä kiilto, mutta puuttuu kuulto, jolloin puuttuu myös läpinäkyvyys ja valon leikki, joka tekee vedestä vettä ja ilmasta ilmaa. Myös Väinö Pasasen Lappi-aiheiset öljymaalaukset maistuvat tuhannesti toistetulta. Maija-Riitta Jäppisen teoksissa on valoa, muuten nekin tuntuvat turhan tutuilta. Nainen teoksessa Matkalla Vanhaan kaupunkiin on osoitteleva. Pelkkä tie olisi riittänyt - ainakin minulle.

Seppo Parosen akryylissa Käet taskussa on sitä kökköä puujalkahuumoria, joka saa suupieleni virneeseen ja nelitoistavuotiaani hämmästelemään aikuisten huumorintajun kuivaa laatua. Ehkä onkin paras lopettaa tähän.

Noin yleisiksi terveisiksi sanoisin, että jos saa rajattomat valtuudet ja vielä pyydetään irrottelemaan, niin silloin pitää mennä eikä meinata.

Tuula Huittinen