Matkan varrella Tiutisessa

Aikalaistaide sai Tiutisen opettajasta omaleimaisen ja merkittävän tulkin. Jaakko Manninen ( 1926-1985 ) oli yhdessä Simo Hannulan kanssa ensimmäisiä suomalaisia taiteilijoita, jonka teoksissa oli informalistisia piirteitä, kirjoitetaan Ars - Suomen taide -kirjassa. Lause paljastaa oleellisen Mannisen tuotannosta: hän seurasi aikansa taidevirtauksia ja sovelsi niitä omaan tuotantoonsa.

Olavi Heino on tehnyt jälleen merkittävän kulttuuriteon kootessaan jälkipolvien nähtäväksi mittavan näyttelyn Mannisen teoksista.

Vesannolla syntynyt Jaakko Manninen debytoi taiteilijana Helsingissä 1952, oli yksityisoppilaana Suomen Taideakatemian koulussa ja kävi myös Vapaata taidekoulua 50-luvun puolivälin vuosina. Hän toimi kansakoulun opettajana 1950-1964 Tiutisen saarella. Vaimo Salme oli myös taiteesta innostunut, mutta suullisen tiedon mukaan samaan perheeseen ei mahtunut kahta taiteilijaa.

Tiutisen saariyhteisö oli Manniselle inspiraation lähde. Kirjaston näyttelyssä on sieltä kymmenkunta teosta, litografioita, akvarelleja ja öljyvärimaalauksia. Informalismi ei ollut kapinaliike aikaisempaa taidetta vastaan, vaan ammensi 1900-luvun alkupuolen kubismista, ekspressionismista, surrealismista ja fauvismista. Se näkyy myös Mannisen Tiutis-teemoissa. Niistä löytyy kubisoivia piirteitä, pelkistävää rytmiikkaa, ekspressiivistä tunnekylläisyyttä ja fauvistisen villiä värin käsittelyä. Puhtaimmin informalismia edustavat Sininen ranta ja Sommitelma, joka pinnanjaoltaan muistuttaa Sergei Poliakoffin lohkomaista sommittelua.

Opettajan työt Jaakko Manninen jätti 1964. Jo siihen mennessä hän oli ehtinyt osallistua useimpiin valtakunnallisesti merkittäviin näyttelyihin ja esiintynyt teoksillaan ulkomaillakin. Kotkassa taiteilijaelämä oli voimissaan ja vaikutteita saatiin suoraan valtakunnan keskeisiltä tekijöiltä, jotka vierailivat pitämässä kursseja ja luentoja kotkalaisille.

Kokeilut ja tyylilajista toiseen liikkuminen kävivät Manniselta sutjakkaasti. Aivan villin kuvan Tiuskan maisemista saa fauvismiin kallellaan olevasta öljyvärityöstä vuodelta 1955, jossa kylänäkymä kipunoi välimerellistä väriloistoa. Taiteilija antoi siinä tilaa vahvalle sisäiselle näylleen. Pariisista hän on napannut mukaansa vikkelällä siveltimellä hahmotellun kaupunkikuvan, jossa on sukulaisuutta Raoul Dufyn luonnostelevaan tyyliin. Seuraavan vuosikymmenen satoa ovat kaksi siltaa, jotka näyttelyssä ovat vastakkaisilla seinillä. Myllysilta on jykevän eksprsessiivinen ja Silta vuodelta 1969 seesteinen valomaalaus.

Teknisen kehityksen seuraamukset ilmestyivät Suomen kuvataiteeseen 60-luvulla. Mannisen teos Kolari purkaa osiinsa uskoa autoistumisen ihanuutta. Kaikkiaan vuosikymmenestä välittyy näyttelyn mukaan moneen suuntaan risteilevä, työteliäs kausi.

Maaseutu nousi uuteen arvoon 1970-luvun taiteessa vastavetona kaupungistumisen haitoille. Jaakko Manninen loi silloin ehjän sarjan maalaismaisemia, joissa esittää ne elinvoimaa uhkuvina valomaalauksina. Virroilta - teos on huikaisevaa vihreitten juhlaa, jossa systemaattinen sivellintekniikka rakentaa näkymään tilallisia kerrostumia. Vihjauksena maaseudun autioitumiseen voi nähdä Lato-teemat, joissa kasvillisuus valtaa toimettomaksi jääneen rakennuksen.

Jaakko Mannisen tuotanto on osa kotkalaista taidehistoriaa, vaikka hän viettikin elämänsä loppupuolen Keski-Suomessa. Jos olisin tiutislainen, katselisin nähtyäni näyttelyn kotisaarta ihan uusin silmin tervettä kotiseutuylpeyttä tuntien.

Leena-Riitta Salminen