Traces-ryhmää yhdistää Helsingin Kaapelitehdas ja siellä virinnyt tuuma yhteisistä näyttelyistä. Taiteilijat ovat opiskelleet paitsi taidetta myös tieteitä perinnöllisyydestä filosofiaan ja arkeologiaan. Taiteellisia näyttöjä on laajalti. Ehkäpä siksi näkökulma ei ankkuroidu oman navan ympärille, vaan liikkuu yleisemmissä länsimaista omaatuntoa kolkuttelevissa kysymyksissä. Näyttelykokonaisuus laukaisee liikkeelle vastakohtaisia ajatuksen kulkuja. Ilmaisullisesti teokset vaeltavat esittävän ja abstraktin rajamailla ja avautuvat auliisti.

Elollisen luonnon pohjavirrat ja lisääntymisen varmistaminen ovat Ulla Kurosen teemoja. Kerroksisten maalausten väriskaala on viekoittelevan kaunista: pinkkiä, keltaista ja suloista vihreää. Värimassalla rajaaminen korostaa aineellisuuden tuntua. Orkidea kurottelee kaulaansa ja siitepölypilven leijuvat agentit valtaavat kuvapinnan. Eroottista väreilyä luonnollisimmillaan.

Vastakohtaisen näyn tarjoaa Anu Osva puolustaessaan vähemmistökansan toimeentuloa ja pitkän geeniperinnön säilymistä. Tiede ja taide lyövät kättä Emon Helmet -teoksessa, jossa DNA-koodista tulee abstrakti, pelkistetty merkkijärjestelmä. Tutkijan tausta tarjoaa tiedon, kuvallinen tulkinta tekee näkyväksi. Lavealla siveltimellä, vain muutamalla sävyllä luonnehdittu Jakutian karja on jäämässä kulttuurisen kehityksen jalkoihin. Kuvaustapa ei kärjistä tai romantisoi, mutta haastaa katsojan dialogiin kanssaan.

Leena Rantasen ekspressionistiset maalaukset puhuvat luonnon ja ihmisen suhteen epätasapainosta. Hänen luontonsa ei ole herttaista pastoraali-idylliä, vaan sekasortoista, raiteiltaan suistettua. Metsä näyttäytyy kaoottisena ryteikkönä, ahdistettuna samaan tapaan kuin ihmismieli tuskan vallassa. Sävyt sotkeutuvat toisiinsa, luopuvat puhtaudestaan. Ihminen on näissä näytelmissä vain neuvoton apulainen, yhtä lailla hukassa. Kaupungistumisen pahimmat jäljet (= traces) voisivat näyttää juuri tältä.

Hengissä pysymiselle kaikkein välttämättömintä on vesi, jonka puutetta Angela Oker-Blom keramiikkaveistoksissaan käsittelee moneen kertaan? Figuurien asennot ja ilmeet paljastavat hädänalaisuuden. Ne eivät jaksa huutaa, vaan kuiskaavat. Teosten sijoittelu puolikaareen ottaa katsojan mukaan, pidän teosten sijoittamista puolikaareen, osalliseksi.

Kaikkein ronskeimmin kuvallista peistään heiluttelee Kari Aapro, joka esittää nykyihmisen rooleja modernisaation puristuksessa. Hieno herra käyttää käsilaukkua ja ostosparatiisista joutuu karkotukseen, jos ei ole kulutuskelpoinen. Osansa saavat konsultit ja vallasta juopuneet. Tyylikeinona on purkauksenomainen ekspressiivisyys, joka antaa palttua sommittelu- ja väriteorioille. Maalaukset ovat yhtä rujoja kuin todellisuus verisimmillään, mutta kylmäksi niiden jäljiltä ei jää. Miehikkälästä lähtöisin tämä suoraa huutoa maalaava rämäpää.

LEENA-RIITTA SALMINEN