Jokaisella on oma arpensa

Kuvat herättävät myötätuntoa, kesyttävät pahaa ja tuntemattoman kauhua. Leena Louhivaara on jo aiemmin tutkinut kuvissaan naisen elämänkaarta. Äiti/tytär, vanheneva nainen/nuori nainen oli hänen lopputyönäyttelynsä Lahden taideteolliseen v.1985.

Nyt hän purkaa sitä hämmennystä ja ääneen lausumatonta kauhua, mikä liittyy rintasyöpään. Rohkeat 12 naista näyttävät hänelle arpensa ja samalla kertovat, millaiseen myllerrykseen ihminen joutuu sairastuessaan vakavasti.

Kuvaaja lähestyy kohdettaan kunnioittavasti ja antaa kameransa muotoilla pehmeällä valolla koetellun vartalon veistosmaisen kauniiksi. Kaavamaista ideaalikauneutta se ei ole, vaan kokemusten merkitsemää aitoa, autenttista naiskuvaa. Useimmissa kuvissa vartalo nousee valoon tummasta taustasta, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti tulee näkyväksi. Kaikkinainen rekvisiitta on karsittu pois. Sairautensa kanssa jokainen on paljaana, pohjimmiltaan kasvokkain vain itsensä kanssa.

Kädet ovat kuvissa merkityksellisiä. Niiden ele suojaa, sivelee kevyesti, kannattelee ja kohdistaa katseen. Niihin sisältyy viittaus kosketuksen merkitykseen oman vartalon piirteiden tunnistamisessa, mutta yhtä lailla siihen toiseen, joka koskettaa ja jonka toivoo koskettavan hyväksyvästi. Särkynyttä, haavoitettua. Teokset saavat sitä kautta sakraalin sisällön: on lupa uskoa, että kelpaa sellaisenaan.

Tekstit puhuvat ihmisen äänellä, luovat kohteelle persoonallisuuden. Rankan kokemuksen paino tuntuu, mutta ei ole ylitse pääsemätön. Kuoleman uhan kohtaaminen muuttaa omaa kuvaa kokonaisvaltaisesti, saa arvioimaan uudestaan jo eletyn ja edessä olevan. Annoin itselleni luvan tuntea surua, oivalsin elämän määräaikaisuuden, uskalsin myöntää avun tarpeeni, opin elämään varjon kanssa ja ennen kaikkea lopulta tulin itsekseni, löysin vahvuuteni, kertovat nämä uljaat naiset. Muutuin jahkaajasta tekijäksi, ilmaisee Jaana muutoksen suuntaa.

Täydellisyys on vain illuusio, josta on tehty markkinatavaraa. Leena Louhivaara kääntää kuviensa kautta katseen pimeästä valoon, toivottomuudesta toivoon ja elämänjanoon. Ei enää sitku-verukkeita, vaan tässä päivässä kiinni. Vaikka sairastuminen on ravisteleva yksilökokemus, se huuhtoo tietysti myös läheisiä ja paljastaa tukiverkon kantavuuden. Riemastuttavimpia ovat lasten kommentit. Äiti on äiti toistissisenäkin.

Näyttely ravistelee meitäkin, jotka (vielä) emme ole omakohtaisesti kokeneet sairastumista. Se riisuu ulkoa syötetystä luulosta, että pitää tai on mahdollista salata se, että elämä jättää jälkensä. Että kikkakonstein kannattaisi yrittää salata ikänsä, lisäkilonsa ja ennen kaikkea haavoittuvuutensa.

Voisin kuvitella, että sairauden kokeneille näyttely toimii puhdistavana kokemuksena vertaisuudesta, sisaruudesta. Näyttely puhuu suoraan, avoimesti, mutta ei pisaaraakaan herkuttele arvilla ja menetyksillä. Sen sanoma on vapauttava, katarttinen. Juuri, kun luulee menettäneensä pelin, onkin mahdollista nostaa voittoarpa.

Leena-Riitta Salminen